ELÄMÄN ALKUKANKEUTTA

Äitini isä kuoli elokuun 27. päivä vuonna 1966. Hän oli ollut kova ottamaan viinaa ja usein oli humalassa hakannut kirveellä tuvan lattiaa ja pelotellut muun perheensä makuuhuoneeseen lukkojen taakse piiloon. Minä parkaisin ensihuutoni pari päivää myöhemmin klo 19:55 Savonlinnan keskussairaalassa. Ensimmäinen sairastamani tauti oli kurkkutulehdus ja alkuun pääseminen elämässä oli muutenkin vaikeaa, sillä opin melko myöhään puhumaan, mutta puhumatta paras, ehkä minun olikin luovana ihmisenä käytettävä enemmän ajatteluun aikaa kuin puhumiseen. Vielä nykyäänkin ajattelen mieluiten kaksi kertaa asian, ennenkuin sanon sen ääneen.

Muut sisarukset tulivat perässä, veli vajaan vuoden kuluttua, sisko neljä vuotta sen jälkeen ja iltatähtenä vielä pikkuveli, 24 vuotta minua nuorempi, toinen musta lammas samaan perheeseen, niin siitä luultiin silloin nuorempana, kun oli lapsena aika kapinahenkinen. Lopulta kuitenkin aikuistuttuaan hän taisikin olla meistä kaikista viisain, nyt jo lukenut insinööriksi asti.

Varhaislapsuus sujui Saimaan saaressa jotenkin, mitä en edes kunnolla muista, ennen kuin ollessani kaksivuotias setä ampui itsensä aitan taakse pellolle. Setä huusi hirveällä äänellä ja juoksi pellolle ja silloin pamahti ja setä kaatui maahan.

Minulta tämä salattiin aina 15-vuotiaaksi saakka, jolloin serkuiltani sain kuulla sen. Vanhempani eivät olleet uskoa, että myöhemmin kerroin muistavani koko tapauksen juuri siten, kuin se todella tapahtui. Sedällä oli sokeritauti ja sokeutuminen edessä, hän ei kestänyt sitä, mitä lie ollut iältään kolmenkymmenen kieppeillä.

Kertoi äiti sitten joskus myöhemmin, että setä oli lueskellut mustaa raamattua ja se kirja oli sittemmin polttamalla hävitetty.

Mutta minua jäi vaivaamaan se, kun äitini kertoi, että setä kirosi minut ja veljeni. En päässyt siitä taakasta, ennen kuin vuonna 2000 mielisairaalassa.

On minulla vähän aiempikin muistikuva varhaisesta lapsuudesta, kun veljeni opetteli häkkisängyssä seisomaan.

Siinä se lapsuus meni velipojan kanssa nahistellessa ja suurempi kohokohta oli se, kun kuultiin, että meille on tulossa sisko. Velipojan kanssa huudeltiin yläkerran uuninluukusta siskoa, kun sieltä kuului niin omituisia ääniä. Pulinat keittiöstä kantautuivat yläkertaan savuhormia pitkin, kun keittiön ilmanvaihtokanava oli samassa hormissa kuin yläkerran uunit.

Kun sisko sitten tuli ja sille tukka kasvoi, leikittiin velipojan kanssa kerran parturia ja leikattiin siskolta tukka. Ei siitä häävin näköinen tullut ja tietysti saatiin äidin nuhtelut vaivannäöstä. Sisko kulki aina meidän poikien mukana samoissa leikeissä, vaikka oli niin paljon meitä nuorempi.

Sitten minulle tuli eteen kouluun lähtö. Minua se jännitti ja pelottikin aivan kamalasti. Kun toiset pojat pelasivat jalkapalloa koulun pihassa, minä seisoin rappujen vieressä ja pissasinkin housuihini, kun en uskaltanut mennä vessaan.

En muutenkaan ole koskaan ollut mikään joukkueurheilija.

Niinpä minun piti rampata sitten kasvatusneuvolassa, että saisin edes rahtusen verran itsetuntoa. Ainakin kasvoin myöhemmin pituutta niin paljon, että jouduin aikuisena katkaisuhoitoon.

Kyllä se koulunkäynti sittemmin alkoi sujuakin, kun alettiin kantaa mukana pikkuautoja. Niillä oli kiva leikkiä ja kilpailla, keneltä löytyy hienoimmat autot.

Musikaaliset kykyni tulivat kyllä esille, lauloin nuotit koulussa oikein, sitä paitsi äitini kertoi minun jo ihan pikkuvauvana kätkyessä ollessani potkineen musiikin tahtiin, taisinpa joskus täräyttää basaripotkuja kohdussakin.

Ja monet sanoivat, että olen perinyt edesmenneen setäni lahjat, hän oli vahvasti musikaalinen ja muutenkin taiteellinen, teki puusta vaikka mitä, veistoksia, huonekaluja, veneitä ja soittimia. En kuitenkaan mennyt ylimääräiseen musiikkikerhoon, vaikka sellainen olisi ollut tarjolla. Ajattelin, etteivät muutkaan pojat sinne mene, vaan joudun tyttöjen kanssa olemaan siellä.

Kyllähän niitä poikia sitten sinne meni, sellaisiakin, joilla ei juurikaan ollut nuottikorvaa eikä rytmitajua. Jälkeenpäin minua kyllä kadutti, että jätin ne tunnit pois.

Neljännellä luokalla minulle määrättiin silmälasit. Ne olivat kamalan näköiset muovisankaiset ja inhosin niitä yli kaiken.

Pidin niitä vain tunneilla ollessani ja seitsemännellä luokalla jätin senkin pitämisen pois, kun häpesin niitä.

Siitä seurasi tietenkin se, että jäin heti jälkeen toisista oppilaista ja laajat kurssit muutettiin suppeiksi tai keskitasoisiksi, sillä muuten olisin saanut monet ehdot.

Oli minulla jo ala-asteella ihastuskin, eräs urheiluopiston rehtorin tytär. Sain siitä kyllä kuulla toisilta pojilta, taisivat olla kateellisia minun ruskeista silmistäni.

Ipana varsinkin oli koulun kovis, joka kiusasi minua ja kavereitani ja kaikki sitten yhdessä kiusattiin kaikkein heikoimmin pärjäävää oppilasta. Sellainen siis oli nokkimisjärjestys, niinhän se yleensä tahtoo olla, että kiusattu kiusaa sitten muiden mukana kolmatta osapuolta, ettei itse joutuisi kiusatuksi.

Ala-asteen ylimpien luokkien opettajaa me kaikki kiusattiin, alkoholisti kun oli ja poltti tupakkaa, koulun ainoa miesopettaja.

Parhaat numeroni sain musiikissa, äidinkielessä ja kuvaamataidossa, mutta niissäkin piti yläluokilla tehdä toisista kaikenlaista pilkkaa. Piirtelin kuvia, joissa renkimme löi itseään kirveellä päähän ja kirjoittelin aineita, joissa pilkkasin luokkamme heikointa. Ei se raukka osannut vielä yläasteellakaan lukea kuin tavaamalla.

Yläasteelle meno tietenkin jännitti. Kun ensilumet tulivat, saatiin ne pelätyt mopopesut, mutta kerranhan se vain kirpaisi, ja oli helpotus, että nyt sekin kaste on ohi.

Mutta niitä rillejä en seitsemännellä luokalla enää käyttänyt, kun luokan tytöt ihastuivat minuun. En halunnut olla rillipää.

Sitten lähestyi rippileiri ja pelkäsin, että en pääse ripille, jos siellä repuutan. Niinpä päätin hommata uudet lasit, paljon paremman näköiset kuin ne entiset, sellaiset metallisankaiset.

Niitä sentään ilkesi pitää päässäänkin, ja aloin pärjätä jotenkuten koulussakin, mutta pahasti olin jäänyt jälkeen seiskaluokan sokkotuntien aikana. Kokeet ratkoin arviolta, en juuri koskaan tehnyt läksyjä tai lukenut kokeisiin.

Kotitaloustunneilla kirjoittelin leikkibändeillemme sanoituksia.

Meillä oli vielä nukkeja, jotka olivat siinä vaiheessa rokkareita.

Minun rakkain nukkeni oli jänisnukke, nimeltään Pupu, ja muidenkin sisarusten piti saada jänikset, veljelle tehtiin ja siskolle ostettiin.

Me ompelimme niille itse sukuelimet, laitoimme pari pyöreää nappia kiveksiksikin. Me ommeltiin itse niille jänisveljeksille isä ja äiti ja tehtiin vielä enokin. Eno oli James Robinson, Amerikasta tullut entinen rocktähti.

Nukkekotejakin meillä oli ja paljon muuta, mutta kun Ipana yllätti meidät kerran leikkimästä nukeilla, saimme hävetä silmät päästämme ja se touhu päättyi sitten siihen paikkaan.

Siitä alkoikin sitten musiikkiura.

Jossain vaiheessa Elna-tädiltä katkesi saunareissulla verisuoni päästä ja Elna vietiin sairaalaan. Minä rukoilin ensimmäistä kertaa ihan tosissani Jumalaa. Pyysin että Jumala auttaisi Elnaa.

Yöllä yhden aikaan tuli sairaalasta puhelu, että Elna on nukkunut pois. Ymmärsin jo silloin sen, että Jumala vapautti Elnan kärsimyksistään, hänellä kun oli ollut todella paha nivelreuma.

Kaikki me tykkäsimme Elnasta, vaikka joskus Elna nuhtelikin meitä siitä, että käytiin ruokakomerosta varastelemassa pikkuleipiä. Äiti sanoi aina, että taas on komerossa käynyt kaksijalkaisia hiiriä.

Meillä oli melkoinen suurperhe, niin kuin siihen aikaan maalaiskartanoissa oli yleensäkin. Oli ukki, ukin veli, mummo, mummon sisko, renki, isä, äiti ja me kolme kakaraa.

Ukin veli kuoli jossain vaiheessa kun olin ala-asteikäinen, löytyi kesällä aitasta halvaantuneena, Aapeli nimeltään. Kaikki me tykkäsimme...