3.

Perjantai. Riina tuijotti itseään peilistä. Pitäisi saada naamasta sen näköinen, että kehtaisi lähteä kaupungille. Hän ei yleensä meikannut, eikä ollut kovin taitava siinä. Hän laittoi kasvoilleen ohuelti meikkivoidetta ja luomille hitusen tummaa luomiväriä. Vielä hiukan ripsiväriä ja ehostus sai riittää. Riina ei vain tuntenut oloaan kotoisaksi meikissä. Hänellä oli paha tapa kosketella usein kasvojaan, hieraista silmäkulmaa tai nenänpieltä ajatuksissaan. Ei mikään meikki kestäisi sellaista. Entä sitten hiukset? Riina harjasi tarmokkaasti vastapestyjä hiuksiaan. Laittaisiko niitä ylös vai antaisiko olla vain näin auki? Arkisin Riina useimmiten sitaisi hiuksensa ponnariksi niskaan, siten hiukset pysyivät siistinä, eivätkä roikkuneet tiellä. Nyt hän antoi hiuksensa jäädä vaihteeksi auki. Riina pyörähteli peilin edessä. Vaalean rosan väriset farkut, vaaleanharmaa yksinkertainen pusero ja hopeinen kaulakoru. Hän oli valmis lähtöön.

Riina tapasi Minnan keskustan rautatieasemalla. Minna oli tapansa mukaan upean näköinen. Hän oli pitkä ja hoikka, pitkät ruskeat hiukset oli taitavasti föönattu ja kammattu pöyhkeiksi. Tummat farkut ja vihreä, koristeellinen pusero kruunasivat kokonaisuuden. Ei ihme, että miesten päät kääntyivät Minnan kulkiessa ohi. He lähtivät kävelemään kohti Tavastiaa, rock-klubia, joka oli aivan lähellä asemaa. He olivat liikkeellä hyvissä ajoin, koska eivät halunneet palella jonossa pitkään. Klubin edusta olikin vielä tyhjä ja he pääsivät suoraan sisään. Jätettyään vaatteensa narikkaan, he sukelsivat hämyiseen tilaan, jossa oli jo hyvä ja rento meininki aluillaan. Taustalla soi musiikki, ihmiset hakivat baarista tuoppeja, juttelivat ja nauroivat pienissä porukoissa, jotkut tanssivat keskellä lattiaa.

Riina ja Minna hakivat baaritiskiltä siiderit ja löysivät vapaan pöydän läheltä esiintymislavaa.

- Sitten mennään ajoissa ihan tuohon lavan eteen, että saadaan hyvät paikat, Minna intoili.

Väkeä valui paikalle pikkuhiljaa. Pian Minna jo halusi siirtyä lavan eteen seisomaan. Hiukan ennen kello kymmentä paikka oli jo tupaten täynnä väkeä. Useimmat olivat pukeutuneet goottityyliin. Mustia hameita ja pitsipaitoja naisilla, voimakkaat kajalit silmissä ja kirkkaan punaista tai mustaa huulipunaa. Miehillä niinikään mustia paitoja, mustia farkkuja. Riinasta tuntui, ettei hän oikein kuulunut joukkoon. Yleisö pakkaantui lähemmäs lavaa, Riina ja Minna pitivät pintansa kyynärpäätaktiikalla, ettei heitä jyrättäisi sivuun. Sitten koko sali pimeni. Alkoi kuulua voimistuva äänitum tu-tum, tum tu-tum, valot syttyivät soikaisevina ja Blue Blood ilmestyi lavalle.

- Can you hear the sound of my heart?

It beats the last day of my life.

I wasn’t so smart that I've noticed your fraud, my wife.

Tomorrow I’ll be gone…

Musiikki suorastaan räjähti korville. Rumpali paukutti kuin henkensä edestä, kitaristi rääkkäsi soitintansa, basisti oli jo polvillaan lavalla, solisti karjui mikrofoniin. Riina tuijotti silmät selällään ja tunki sormet korviinsa.

- Ei tässä voi olla! Hän kiljui Minnalle.

- Mitä!? Huusi Minna takaisin.

- Tämä on aivan liian kovalla, korvat halkeavat! Riina kirkui. – Menen tuonne taaemmaksi! Hän lähti raivaamaan tietään yleisön läpi pois kaiutinten edestä. Salin takaosasta nousivat portaat parvelle, Riina suuntasi sinne. Parvella olikin hyvin tilaa ja Riina etsi itselleen paikan läheltä reunakaidetta. Siitä näki ja kuuli hyvin, mutta musiikki kuului selvästi pienemmällä volyymillä, kuin alhaalla. Hetken päästä Minna ilmestyi hänen viereensä. - Olit oikeassa, ei siellä voi olla, Minna virnisti.

Seuraava kappale oli rauhallisempi.

- I lie and wait for you overnight,

if you want to be my queen.

You never show up you bitch,

that’s what you’ve always been.

Riina tuijotti laulajaa kuin hypnoosissa. Hän ei ollut koskaan kuullut niin tummaa ja matalaa ääntä. Mustat pitkät hiukset roikkuivat puoliksi hänen kasvoillaan ja hän näppäili kitaraansa keskittyneenä vain tähän kappaleeseen.

- Eikö John olekin mahtava? Minna kysyi silmät säteillen, ilmeisesti hän huomasi Riinan haltioituneen ilmeen.

- On! Vau mikä ääni! Kyllä naisten sukat pyörivät jaloissa! He nauroivat makeasti ja keskittyivät taas kuuntelemaan.

Kappaleiden joukkoon mahtui paljon sellaisia, joista Riina piti kovasti ja muutama, jotka eivät kolahtaneet ollenkaan. Mutta kokonaisuutena keikka oli hyvä ja mahtava tunnelma yleisössä kruunasi kaiken. Puoli kahdentoista aikaan bändi lopetti, yleisö huusi ja hakkasi käsiään yhteen ja vielä yksi kappale soitettiin encorena.

- Huh huh, ihan mahtavaa! Minna intoili. - Mihinkäs nyt lähdetään?

- Enpä tiedä, täytyy kai tästä lähteä kotiinpäin.

- Et todellakaan lähde! Mennään johonkin vielä ottamaan yhdet.

- Hmh, voi luoja sentään... no jos yhdet... mutta en jaksa olla kauhean myöhään sitten! Raskas työviikko takana. Ja eikös sinunkin pitänyt mennä huomenna töihin?

- Ääh, pitää, mutta onneksi menen vasta kymmeneksi.

He hakivat takkinsa narikasta ja poistuivat kadulle.

- Minne mentäisiin? Minna mietti.

- En osaa sanoa, kun en tunne yhtään baareja täällä. Tai hetkinen, mitenkäs se siinä Stockmannin takana? Teatteriko sen nimi on? Olen käynyt siinä baarissa kerran ja se oli ihan kiva.

- Pyh, se on sellainen ’hienojen ihmisten’ paikka, Minna virnuili. Kävellään nyt kuitenkin siihen suuntaan ja katsotaan jokin kiva pubi siitä läheltä.

Keväinen ilta oli jo pimentynyt, mutta oli vielä yllättävän lämmintä. Riina ja Minna kävelivät Eplanadilla ja haistelivat merituulta Kauppatorin rannassa. Oli mukava vain kuljeskella ja jutella. He eivät olleet nähneet toisiaan moneen viikkoon ja vaikka puhuivatkin usein puhelimessa, kasvotusten oli aina mukavampi pohdiskella syntyjä syviä. Kaupungilla oli melko rauhallista, kourallinen kulkijoita siellä täällä. Ravintoloista kantautui puheensorinaa ja musiikkia sekä herkullista ruuan tuoksua.

- Alkoi tehdä mieli jotain syötävää, Riina sanoi. - Pitäisikö ottaa tuosta grilliltä mätöt?

- Haha, aina sinä olet syömässä jotain. Mutta kyllä minulle sopii. Pieni yösuolainen tekee aina terää.

He hakivat grilliltä ranskalaisia, jotka oli uitettu ketsupissa ja kurkkusalaatissa. Ei mikään loistava makuelämys, mutta suolaisena ja rasvaisena täydellinen baari-illan välipala. Eväät käsissään he jatkoivat kuljeskelua ympäri keskustaa. Lähellä Senaatintoria he vihdoin pujahtivat pieneen irlantilaispubiin, joka vaikuti juuri sopivan hämyiseltä ja rauhalliselta kahdenkeskiseen maailmanparannukseen. He ostivat juomat ja katselivat ympärilleen vapaata pöytää etsien.

- Ei voi olla totta! Minna sanoi kuiskaten, mutta selvästi aivan tohkeissaan. - Katso tuonne nurkkalooshiin!

Riina kurkotteli kaulaansa, mutta ei oikein nähnyt seinäkkeen yli.

- Mitä? Onko siellä joku tuttu?

- Ne on ne! Minna ei meinannut pysyä nahoissaan.

- Ketkä ne? Riina alkoi jo ärtyä Minnan salaperäisyydestä.

- Bändin pojat! Ne ovat kaikki tuolla! Mennään pyytämään nimmarit!

- Mitä?! Eikä mennä! Nyt ihan oikeasti, ei todellakaan mennä, Minna hei. Minä lähden kotiin, jos änkeät sinne, ei niitä voi mennä häiritsemään. Riina roikkui Minnan paidan hihassa, mutta turhaan. Minna ryysi jo kohti nurkkapöytää. Riinan ei auttanut kuin mennä perässä.

-Hi, I’m sorry to disturb you, but could I have your autograph? You had a great gig, we were there.

Riina seisoi Minnan takana arkaillen ja ihmetteli tämän rohkeutta mennä puhumaan ventovieraille ja vieläpä englanniksi. Riina ei olisi millään kehdannut, vaikka ei hänenkään...