1

Sikalassa oli kova meteli. Ihmiset hälisivät iloisina ravintolapöydissä ja rapisuttelivat lahjapaketteja, esitellessään jouluostoksia toisilleen.

Yksityisetsivä Sakari Korppi oli poikennut ravintolaan syödäkseen sillä tiesi kokemuksesta, että Sikalan wieninleikettä parempaa annosta Helsingin krouveista tuskin löytyy. Paitsi ehkä hänen lempiravintolastaan Kruununhaasta, Meritullinkadun Bierkelleristä. Mutta hän oli käymässä täällä Ullanlinnassa vierailtuaan Sikalan naapurissa Tehtaankadulla erään vanhan tuttavansa luona. Tämä olisi halunnut, että Korppi piipahtaisi heillä jouluaattoiltana joulupukkia esittämässä.

Korppi oli luvannut miettiä tuota ehdotusta, koska poikamiehenä hänellä ei olisi aattoillaksi muutakaan menoa. Mutta jouluun oli vielä viikko aikaa, eikä asiasta tarvinnut heti tehdä päätöstä. Kunhan hän ilmoittaisi ennen viikonloppua ystävälleen, sopiiko hänelle tuollainen pukkikeikka heidän lapsiaan ilahduttamaan.

Muutoin perheen isä joutuu itse pukiksi ja vaarana on, että hän paljastuu, ja lasten koko joulu menee piloille. Korppi oli siis luvannut miettiä asiaa, vaikka ei erityisen lapsirakas ollutkaan.

Tarjoilija toi hänen ikkunapöytäänsä wieninleike annoksen sekä tuopillisen A-olutta ja snapsilasin. Korppi tarttui pieneen pikariin ja huitaisi Kossusnapsin kurkkuunsa ja huuhteli sen alas nielustaan kulauksella olutta. Hän asetteli ruokaliinan syliinsä ja alkoi perehtyä leikkeeseen. Hän viilsi siitä irti pienen siivun, niin että lihan kullanruskea rapea kuorrutus hiukan ritisi ja työnsi palan suuhunsa.

Korppi paineli veitsellä haarukkaansa vasten nokareen anjovisvoita sekä kaprista ja sujautti tahnan siivun seuraksi. Hän mutusteli hetken ja kyllä täytyi sanoa, että leike oli hyvää ja oikein maustettu. Hän alkoi syödä mielissään ja maistoi paistettua perunaakin, josta saattoi heti päätellä, että sekin oli voissa käräytetty.

Suu muikeana maistuvasta ruuasta hän antoi katseensa harhailla viereisen ikkunan läpikuultavien verhojen takaiseen lumiseen puistomaisemaan sekä puiston vieritse kulkevalle Kapteeninkadulle. Katse kiinnittyi kadulla Sikalaa kohti marssivaan tyyppiin, jolla oli iltapäivälehti kainalossa. Jo kaukaa Korppi huomasi, että mies oli toimittaja Jaatinen ja se oli selvästi tulossa tänne Sikalaan, mistä häntä ei voinut estääkään. Mieluiten Korppi olisi kuitenkin syönyt lounaansa rauhassa, eli toivottavasti Jaatinen linnoittautuisi johonkin toiseen pöytään.

Mutta turha luulo. Toimittaja marssi sisään ravintolaan, jossa asiakkaat hälisivät pikku huppelissa joulunalustunnelmissa, ja piti yllään vanhan lammasnahkaturkkinsa, kun suunnisti ovelta Korpin pöytää kohti iltapäivälehti Noottia kädessään heilutellen. Liioitellusti teeskennellen, aivan kuin olisi muka tehnyt arvokkaan löydön Korpin huomatessaan! Jaatinen kietaisi turkin harteiltaan ja laski sen lupaa kysymättä etsivää vastapäätä tuolin selkämykselle ja istahti pöydän ääreen.

Välittämättä siitä, että Korpilla oli ruokailu kesken, mies työnsi iltapäivälehden ystävänsä kasvojen eteen ja naputteli sormellaan puolen sivun artikkelia sekä sen kuvaa, jossa näytti lojuvan mies lumihangessa.

Jaatinen vilkaisi ympärilleen, kurkotti päätään pöydän ylle ja kuiskasi: ”Tuossa makaa väärä mies murhattuna.”

Korppi suojeli käsillään vaistomaisesti annostaan roiskeilta, sillä Jaatisen tuntien, tämän suusta lentäisi muutakin kuin napakkaa tekstiä, kun mies jostain innostui. Nyt hän näytti juuri siltä, kun katsoi silmät selällään edessään istuvaa etsivä Korppia. Tämä mutusteli ruokaansa ja vilkaisi lehden artikkelia, jonka otsikkona juoksi teksti: Murha Kalliossa.

”Tuossa pitäisi maata kultakauppias Rönnberi, mutta siinä makaa Esko Nieminen, tuiki tuntematon suomalainen ratikkakuski.”

”Vieläkö niissä on suomalaisia kuskeja? Eivätkö ne kaikki ole jo maahanmuuttajia?” Korppi rypisti kulmiaan.

Jaatinen kiristeli hampaitaan.

”Tuo nyt on sivuseikka. Oleellista on, että väärä mies on murhattu. Tuo lumihanki, jossa mies makaa, on Rönnberin Kultaränni-nimisen liikkeen edustalla Kalliossa, Kolmannella linjalla. Uhri vaan on ihan väärä mies.”

”Mistä sinä sen tiedät?”

”Rönnberi oli meihin itse yhteydessä. Sanoi että miestä ammuttiin, koska sillä oli yllään samanlainen toppatakki kuin hänellä.”

”Miksi ja kuka hänet sitten aikoisi tappaa? Tai murhaltahan tuollainen vaikuttaa.”

”Sepä se tässä nyt onkin. Hän ei uskalla kertoa siitä meille eikä poliisille mitään koska väittää, että se on häneltä heti kanttu vei, soromnoo”, Jaatinen tohotti ja sivalsi kämmensyrjällä kaulaansa.

Korppi arvasi jo, miksi toimittaja meuhkasi asiasta hänelle. Siksi hän kysyikin suoraan.

”Jutussa olisi paikka vapaana yksityisetsivälle, niinkö?”

Jaatinen virnisti ja laski kätensä pöydälle kämmenpuoli ylöspäin. Ele oli tuttu ja Korppi painoi kaksikymppisen. Jaatinen heilutteli seteliä tarjoilijalle ja tilasi itselleen keskioluen.

”Ottaisit edes A-kaljaa. Juot hirveätä rapaa. Tiskivettä. Lihot vaan”, Korppi mutisi, pudisteli päätään ja jatkoi herkullisen ateriansa maistelua. Tarjoilija toi tuopin Jaatiselle ja mies huitaisi siitä oitis puolet naamaansa, niin että suupielet vaahtosivat valkoisina.

”Mietipä vähän. Raato löytyi Kultarännin edestä, poliisit kutsuttiin paikalle ja meidän kuvaajamme ehti siihen, ennen kuin tuo ruumis vietiin pois. Uhri tunnistettiin ratikkakuski Esko Niemiseksi ja poliisi tutkii nyt siis hänen murhaansa. Siksi tehtiin tämä lehtijuttukin, jos vaikka jollakin olisi tietoa Niemisen pimeästä puolesta. Kultakauppias Rönnberg, jonka liikkeen edestä vainaja löytyi, oli kuitenkin iltapäivälehti Noottiin yhteydessä. Tuli sillä ehdolla itse käymään toimitukseen, että me emme puhu hänen käynnistään mitään viranomaisille. Hän oli laittanut ylleen tismalleen samanlaisen toppatakin kuin kuvassa olevalla uhrilla ja selitti meille, että luoti oli tarkoitettu hänelle. Olihan miestä uskottava.”

”Jo vain”, Korppi murahti, sillä oli saanut ateriansa syötyä Jaatisen kertomuksen aikana. Hän vinkkasi tonttulakkipäisen tarjoilijattaren pöydän ääreen.

”Ottaisin vielä kossuvissyn palan painikkeeksi”, etsivä lausahti ja rehevä tarjoilijatyttö lähti noutamaan juotavaa.

”Rönnberi kaipaa yksityisetsivää. Haluaisi selvittää, kohdistuuko häneen itseensä vakavaa uhkaa”, Jaatinen paljasti.

”Mistähän jutussa mahtaisi olla kyse?”

”Ei harmainta aavistusta. Hän sanoi kertovansa asiasta vain vaikenemisvalan tehneelle yksityisetsivälle. Sitten hän ehkä kertoisi asiasta meidän lehdellemme ensimmäisenä, jos tapauksessa olisi jutuntynkää.”

Korppi mietti hetken aikaa, ja kun tarjoilija toi hänelle kossuvissyn, josta mies otti aimo siemauksen, hän teki päätöksensä.

”Kultakauppias tuskin on ihan persaukinen, joten hänellä lienee varaa muutama tonni yksityisetsiväänkin, vai mitä tuumit?”

”Kyllä varmaan. Minä kerroin hänelle tietäväni ammattilaisen, ja hän antoi minulle käyntikorttinsa, johon etsivän tulisi ottaa yhteyttä. Asialla olisi kiire. Siinä, olepa hyvä”, Jaatinen sanoi ja työnsi Kultarännin käyntikorttia pöydän yli Korpin eteen.

”Minä käyn tuossa ulkona ja soitan hänelle saman tien”, etsivä sanoi ja otti kortin käteensä, kun nousi pöydästä. Hänellä oli vaalean puuvillapaidan päällä harmaa villakankainen bleiseri ja jalassaan mustat farmarit, sekä tyylikkäät talvinilkkurit. Korppi antoi mokkatakkinsa roikkua narikassa, sillä kadulla hän tarkenisi lyhyen tuokion pikkutakissaan.

Ulkona hän...