: Max Roth
: Et saa kuolla
: Books on Demand
: 9789528079385
: 1
: CHF 12.50
:
: Erzählende Literatur
: Finnish
: 274
: Wasserzeichen
: PC/MAC/eReader/Tablet
: ePUB
ET SAA KUOLLA Eläkeläinen Reino hakataan tajuttomaksi kapakkareissullaan, ja hänen vaimonsa Raija ryhtyy selvittämään miehensä mystistä pahoinpitelyä. Hän saa apurikseen asianajaja Antero Pulkkisen, joka on juuri menettänyt vaimonsa vastaavanlaisen selvittämättömän rikoksen uhrina. Selviää, että rikollisten kytkennät ulottuvat aina vallanhuipulle saakka, mikä tekee mysteerien selvittämisestä lähes mahdotonta.

Max Roth on koulutukseltaan taiteen maisteri ja toiminut sekä mainos- että kokoillanelokuvien apulaisohjaajana, käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana sekä erään opiston elokuvalinjan opettajana. Hän on myös työskennellyt Suomen Yleisradiossa ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita aikakauslehtiin sekä sosiaalisen median julkaisuihin.

1


"Tämä yhteiskunta on menossa aivan perseelleen", Reino jupisi televisiota katsoessaan. Oli Nuutinpäivän ilta tammikuussa, ja kello noin kahdeksan. He olivat hetki sitten syöneet vaimon tekemän herkullisen illallisen; poronkäristystä, perunamuusia, puolukkahilloa sekä suolakurkkuja ja juoneet useamman lasillisen punaviiniä.

Reinoa suorastaan raivostutti, kun hän katsoi yksin televisiota, sillä vaimo oli jo keittiössä eikä voinut nähdä, kuinka tv-ohjelmassa julkihomo baletin veteraani diivaili Espanjan auringossa, että hänelläkin on aikuinen poika.

"Kaikilla homoilla on oltava oikeus lapsiin", tuo Suomen kansan ykköshomo julisti ja virnisteli onnellisena Torremolinoksen rantakahvilassa, sininen Välimeri taustanaan. Reinoa, joka oli munaskuitaan myöten hetero, tuollainen julkinen provosointi raivostutti ja hän sulki television.

Sitten hän muisti, että hänellähän on kaksi muovista roskapussia odottamassa kuljetusta roskikseen. Reino sai oivalluksen. Hän nousi sohvalta, paineli eteiseen ja veti jalkaansa mustat saapikkaat sekä ylleen Saksasta autoreissulla vaimon hänelle ostaman valkoisen untuvapusakan, nykäisi puolikaljunsa peitoksi samalla matkalla hankitun mustan lippiksen, nappasi lipastosta kännykkänsä ja lompsansa ja työnsi ne untuvapusakan povareihin, kunnes tarttui oven pielen roskapusseihin ja mutisi verannalta keittiöön.

"Minä vien nämä roskat nyt."

"Mitä?" kuului keittiöstä vaimon hämmästynyt henkäisy.

"Juu, juu!" Reiska huudahti ovea sulkiessaan.

"Siis hei, mitä sinä nyt meinaat? Kello on jo yli kahdeksan. Vie ne aamulla", Raija ilmestyi hätäisesti keittiöstä ja yritti huudella miehensä perään.

Mutta tätä ei enää näkynyt, joten Raija ajatteli, että viekööt ne roskat nyt sitten, saapahan siitä iltajumppaa. Itse asiassa Raija oli huomannut miehessään Reinossa jotain uutta ja yllättävää ärtyisyyttä tämän täytettyä pari viikkoa aikaisemmin kuusikymmentä. He olivat olleet naimisissa lähes neljäkymmentä vuotta, tutustuivat teini-ikäisinä, alkoivat seurustella ja Raija ryhtyi popsimaan e-pillereitä. Reino suoritti yliopistolla neljässä vuodessa filosofianmaisterin tutkinnon, pääaineina äidinkieli ja kotimainen kirjallisuus. Raija valmistui kauppiksesta, myös maisteriksi, ja nuoresta Reiskasta oli kiva rakastella Raijan kanssa, ilman mitään seuraamuksia. Raijaa tämä joskus harmitti, mutta aika teki tehtävänsä, eikä heillä siis ollut lapsia. Viime vuosikymmeninä molemmat olivat olleet kiitollisia lapsettomuudestaan filosofoidessaan, että mihin tämä maailma oikeastaan onkaan menossa.

Reiska heitti pussukat omakotitontin portin viereiseen roskikseen. Talvista, miljoonien pienten tähtien somistamaa yötaivasta vilkaistuaan, tai jostain muusta kumman syystä, hän päättikin suunnistaa stadille, kaupungille, eikä takaisin kotiin. Hän tunsi, että asialle ei nyt voinut kukaan mitään, ei vaimo, ei armeija, ei poliisi. Jokin poltti jäsenissä niin, että okei, minä soitan kännykällä vaimolle kohta, että...

”Vai onkohan tämä sen viinin, vai sen saatanan homoohjelman aiheuttaman vitutuksen syy, vika, ansio vai tekosyy, mutta himaan en mene, en perkele mene”, hän mutisi ja poistui siltä seisomalta tontilta Kauhavankujalle ja lähti suunnistamaan läheiselle Kustaa Vaasan tien bussipysäkille.

Linja-auto Jakomäestä tulikin sopivasti ja se oli menossa Rautatientorille. Hän kömpi bussin kyytiin. Matkustajia ei ollut kuin muutama, mutta nekin Reiskan mielestä sitäkin ärsyttävämpiä. Takatilaa hallitsi kaksi noin kolmekymppistä, hiprakassa olevaa ylilihavaa naista, jotka räpättivät kovaäänisesti ja nauroivat taukoamatta. Reiska jäi eteen istumaan, mahdollisimman kauas noista naisista, jottei saisi vahingossakaan selvää heidän jutuistaan, koska ne kuulostivat niin kiusallisilta.

Pälinää kestikin aina Kaisaniemen pysäkille asti, jossa Reino suorastaan ryntäsi ulos linjurista, sohjoiselle jalkakäytävälle. Oli nimittäin harvinaisen luminen ja kylmä tammikuu, eikä keskustan jalkakäytäviä tietenkään ollut aurattu, vaan jatkuvasti hiekoitettu kuravelliksi, eli jalankulkijat liukastelivat kuin liikuntavammaiset.

Reiskaa rupesi äkkiä yllätyksekseen kaduttamaan. Tosiasiassa hän ei ole ollut vaimostaan Raijasta oikeastaan tuntiakaan erossa moneen vuoteen. Ennen kuin molemmat jäivät varhaiseläkkeelle, heillä oli jopa yhteinen yritys, menestyvä pieni kirjakauppa vuosikausia, että mitä helvettiä minä tänne stadille änkesin yksinään, hän huomasi ihmettelevänsä.

”No, tänne asti sentään jo tultu”, Reiska tuumi ja päätti kekkaloida lumisohjossa Liisankadulle, ravintola Liisaan lasilliselle punaviiniä. Sieltä hän soittaisi kännykällä kotiin ja kertoisi missä on, vaikkapa siksi, ettei ollut käynyt Liisassa lähes kolmeenkymmeneen vuoteen.

”Joo, kait siinä olisi jotain järkeä ja selitystä tälle oudolle katoamiselle. Ehkä, no sen näkee sitten”, hän pohdiskeli Kaisaniemestä Liisankadulle kurvatessaan. Punaviinilasillisen jälkeen hän kompuroisi takaisin Kaisaniemeen ja tulisi heti ekalla bussilla kotiin.

"Joo, näin hän sanoisi vaimolleen", Reiska päätti ja astui ravintolaan.

Knud, nimi, josta on väännetty suomenkielinen nimi Nuutti, jonka päivää tänään vietetään, tarkoittaa ylpeää ja reipasta, perustanaan muinaissaksan sana knäz, joka taas tarkoittaa urheaa, Reiska muisteli viedessään 16 cl punaviinilasia ravintolan tiskiltä kohti nurkkapöytää, jonka ääreen asettui.

”On siis rohkeasti ja urheasti vaan soitettava rouvalle kotiin”, hän päätti ja kaivoi kännykän untuvarotsinsa povitaskusta.

”Perskuta, siihenhän on tullut rouvalta jo neljä puhelua”, hän heti huomasi.

”Siellä bussissa ne akat kilju niin helvetisti, etten huomannut puhelimen soivan”, tulisi olemaan hänen selityksensä Raijalle, joka vastasikin heti hänen soittoonsa.

"Missä helvetissä sinä olet? Mikset sä vastaa puhelimees ukko!?" Raija päräytti hengästyneenä.

"Tota, mä olen Liisas...", Reiska yritti iloisesti.

"Tä? Mitä ihmettä sinä siellä teet? Mikset sinä vastaa puhelimeesi?" vaimo kivahti, nyt huolestuneesti.

"Olin busassa, mut siellä sellaset läskit muijat piti niin helvetinmoista meteliä, et mä en kuullu sun soittojas..."

"Läskit muijat... Sinunhan piti viedä vaan roskat!" vaimo parahti aivan kuin itkuun purskahtamaisillaan.

"Juu, juu, mä juon vaan tän lasin viiniä ja tuun sit heti himaan", Reiska yritti, mutta Raija ärähti tiukasti:"Pysy siellä vaan! Tutki nyt kaikki ne Krunikan kapakat saman tien sitten!" vaimo kivahti ja sulki puhelimen.

"Helvetti", Reiska mutisi ja sulki virrat kännykästään. Tämmöinen hässäkkä siitä, että hän kerran ehkä kymmenessä vuodessa lähtee yksin lasilliselle viiniä, mies manaili itsekseen ja työnsi kännykän povariinsa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että juuri se tässä olikin huolestuttavaa, että kuusikymppinen äijä lähtee viemään roskia ja katoaa.

Reiska vilkuili murjotuksensa kätkien ravintolasalia ympärillään. Itse asiassa siellä oli vain muutama asiakas, pari kuivahtanutta tätiä tuolla nurkassa ja rinki hekottelevia vanhoja ukkoja keskelle salia kehuskelemassa itseään ja toisiaan. No jaa, vanhoja ja vanhoja, sellaisia harmaahapsisia äijiä ponnareineen, viidenkympin molemmin puolin.

Reiska oli kyllä aina tuntenut itsensä ikään kuin alle kolmekymppiseksi, vai johtuikohan tuo tunne pullollisesta punaviiniä, jonka määrän hän siihen mennessä oli jo varmaankin tänä iltana sitä lipitellyt? Oli miten oli, mutta täällä hän ei viihtynyt, vaan joi loputkin viinit lasistaan, ja suunnisti ulos Liisasta.

Kadulla askel kääntyi automaattisesti kohti Pohjoisrantaa, eikä Kaisaniemeä. Hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen ja vilkaisi taakseen, Kaisikseen päin.

”Kotiinhan minun piti lähteä”,...