Relativismi

Relativismi eli suhteellisuusajattelu on ajattelua, jossa asiat nähdään siten ettei absoluuttista totuutta ole missään asiassa. Asiat ovat riippuvaisia muun muassa kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista ja ihmisestä, joka niitä katselee.

Tämä tarkoittaa lähinnä sitä että relativistinen ajattelu näkee asiat laajasti mutta tämä ei tarkoita että se näkee asiat oikeasti laajasti. Laajasti voi nähdä asiat myös realismi tai moralismi tai kuka tahansa ihminen, joka ei ajattele jostain asiasta relativistisesti.

Esimerkiksi konkreettinen viisaus eli kokemusperäinen maalaisjärki voi nähdä asiat laajasti. Erotuksena on se että tällainen realismi tai moralismi perustuu ihmisen sisäiseen vimmaan siitä mikä ovat oikea ja väärä, hyvä ja paha. Tämä on minulle paljon läheisempi tapa tarkastella maailmaa. Silloin maailmassa on hyvä ja paha, oikea ja väärä ja miljoonat ihmiset voivat tuomita saman väärän asian toki erilaisista lähtökohdista. Mutta tämä ei tarkoita sitä etteivätkö he tuomitsisi sen saman vääryyden yhtä suurella vimmalla. Pidän vimmasta, joka taas lähtee moralistisen käsitykseni mukaan ihmisen sisäisestä jumalaisuudesta. Se on asia, joka tekee meistä moraalisia olentoja ja joka tekee meistä ihmisiä. Vimma, johon liittyy hyvien asioiden hyvyys ja pahojen asioiden pahuus. Se ei ole sama kuin ennakkoluulo. Ennakkoluulo tuomitsee etukäteen. Tuomio tuomitsee, joko hyväksi ja pahaksi ja kuvailee samalla miksi se tekee näin.

Relativismia on neljänlaista. On esteettistä relativismia, kulttuurirelativismia, moraalirelativismia sekä totuusrelativismia.

Nämä neljä relativismin osa-aluetta ovat yllättävän läpitunkeutuneita länsimaiseen kulttuuriin ja tapaan, jolla ihmiset yleisesti tarkastelevat maailman päivänpolttavia asioita.

Käsittelen tässä kirjoituksessa relativismia esteettisen ja moraalisen relativismin kautta. Käytän hauskoja esimerkkejä siitä miksi relativismi ei ole mielestäni lopullisesti viisas tapa katsella maailmaa.

Esteettinen relativismi näkee asiat niin ettei ihmisen musiikkimaku ole lopullinen totuus ja että kenenkään musiikkimaku ei ole sen parempi kuin kenenkään muunkaan. Totta. Mutta ihmisen musiikkimaku on usein myös ikkuna ihmisen sieluun. Relativismi näkee kaiken intohimon subjektiivisina tuntemuksina, ilman laajempaa intohimoista pohdintaa siitä mitä subjektiiviset tuntemukset pitävät sisällään ja miksi ne ovat niin tärkeitä. Omasta mustavalkoisesta näkövinkkelistä katsottuna musiikkimaut ja vertailuun perustuvat mieltymykset ovat tärkeitä koska ne heijastavat jotain olennaista ihmisyydestä ja ovat sidoksissa johonkin universaaliin totuuteen ja ovat kuulijalle pyhiä ja jumalaisia. Jokainen on tässä tapauksessa ainutlaatuinen ja ainutlaatuisuus vain vahvistuu päästäessään lähemmäksi ihmisen sieluun.

Relativismi taas hälventää rajat merkityksettömiksi. Ei ole enää kyse ihmisen sisäisestä jumalaisuudesta, asioista joiden kauneuteen ihminen pakahtuu. On vain kyse siitä miten jokainen näkee nämä asiat eri lailla.

Tässä katsantokannasssa objektiivisuutta ei nähdä yhtä tärkeänä kuin subjektiivisuutta. Vaikka minusta objektiivisuus ja subjektiivisuus kulkevat käsi kädessä. Mutta tämä ei tarkoita etteikö objektiivisia standardeja saisi asettaa esteettisistä nautinnoista kuten musiikki, elokuva ja kirjallisuus. Objektiivisuutena voidaan tässä asiassa nähdä Grammy-palkinnot, Emmy-gaala, Oscar-gaala, yleinen suosio ja kunnia jollekin artistille, imdb:n 250 parhaan elokuvan lista, 501 elokuvaa, jotka täytyy nähdä ennen kuolemaa-kirja. Objektiivisuus on se tuki ja turva, jonka puitteissa subjektiiviset pohdinnat ja tuntemukset löytävät ilonsa. Asioita on kiva, jos ei vertailla, niin pohtia ei-relativistisesti. Se tuo syvyyttä pohdintoihin. Koko länsimainen kulttuuri sellaisenaan tuhoutuisi jos tässä asiassa noudatettaisiin relativistista ajattelua.

Myös Grand Canyon on asia, jota ei voi sivuuttaa kun listataan kirjaan vaikkapa 500 destinaatiota, joissa ihmisen täytyy vierailla ennen kuolemaansa. Se on vain yleisesti hyväksytty asia, että Grand Canyon tai Sikstuksen kappeli ovat aivan järisyttävän upeita elämyksiä vaikka tuijottaisit niitä vain Wikipedia-artikkelista ja unelmoisit niistä samalla.

Moraalinen relativismi on yllättävän läpitunkeutunutta nykymaailmassa. On monia esimerkkejä, joita voisin sanoa tästä asiasta, siitä miten asiat nähdään virheellisesti. Moraalinen relativismi tuntuu ja vaikuttaa vahvasti minulle yleisluonteeltaan samalta asialta kuin esteettinen relativismi. Mutta moraalinen relativismi tekee tämän kaiken suhteessa moraaliin. Rumimmillaan se vihaa moraalisia arvostelmia ja jää taustalle, moraalisista arvostelmista, ja hälventää rajat, luottaen vain subjektiivisiin olotiloihin. Se on todella rumaa. Synti ja pahuus nähdään relativistisesti, eli niihin ei saa muodostaa moraalisia asenteita, asenne joka taas on joissain asioissa, korostan, joissain asioissa, lähempänä moraalittomuutta tai moraalittomuuden kanssa veljeilyä, kuin relativismia. Ihan perusarjen relativismissa ei esimerkiksi saa sanoa että joku ihminen tekee väärin koska ihminen oppii tekemästään vääryydestä ilman rangaistuksia. Todellisuudessa, ns arkielämässä, asia menee juuri päinvastoin. Rangaistuksista oppii eniten, siitä hinnasta, jonka vääryys on unohtanut ihmisen kärsimyksessä. Ja jos ihmistä ei aseteta vastuuseen tekemästään vääryydestä, hän ei opi tuntemaan pimeän puolensa haitallisutta. Tämä taas ei vie häntä eteenpäin. Käytös merkitsee paljon moralismissa. Se on kaikki mitä ihminen tuo itsestään esille, kuin hengityksen raikkaus tai hygienia. Se vaikuttaa ihmisiin todella paljon.

Tällaisessa ajattelussa ei myöskään saa esittää mitään yllättäviä arvioita ihmisjoukoista. Jos miljoonat nuoret ovat apaattisia ja turvautuvat mielialalääkkeisiin, eikä kukaan tiedä mistä asia voisi johtua eikä asiasta voi syyttää ketään, antirelativismi näkee usein moraalisen syyn siihen miksi miljoonat nuoret ovat apaattisia ja turvautuvat mielialalääkkeisiin. Sen nähdään johtuvan aluksi siitä miten yhteiskunta kohtelee heitä mutta laajemmassa mittakaavassa se että miljoonat nuoret ovat apaattisia ja turvautuvat mielialalääkkeisiin ei ole kovin moraalisesti terve asia, kollektiivisessa mittapuussa ja kertoo myös jotain maailmasta ja ajasta, jossa elämme.

Myöskään moraalisen relativistin omat taistelut esimerkiksi omien lastensa puolesta muuttuvat kyseenalaisemmiksi sillä relativisti ottaa niinsanotusti itselleen moraalisen raivon tai vimman, muttei sovella sitä ulkoiseen maailmaan, kaikkialle. Lapsi on tässä tapauksessa isän tai äidin, moraalisen relativistin pyhä asia, mutta ulkopuolella moraalia spekuloidaan, relativistisesti, haaleasti, siten että on väärin muodostaa moraalisia arvioita oikeastaan mistään.

En tiedä filosofisesta relativismista paljon mitään. Arjessa relativismi lähinnä tuhoaa, eikä rakenna. Se ei ole yhtä vahvasti lähtöisin ihmisen sisäisestä vimmasta, joka arvioi, rakastaa, pakahtuu, ylistää ja jumaloi. Se hälventää ihmisen sisäisen vimman kokea asioita, tekee siitä vähemmän merkityksellisen.

Seuraavaksi vastaan kolmeen kysymykseen, joita relativisti usein esittää minulle. Ne usein esitetään siten että niihin vaaditaan jatkuvasti vastausta. Näihin on tärkeä vastata.

Miksi näet asiat niin mustavalkoisesti kun ne eivät ole sellaisia?

Mustavalkoisuus on tärkeää. Ja mustavalkoisuutta tarvitaan koska ilman mustaa ja valkoista ei olisi myöskään harmaan sävyjä, kuten Ayn Rand totesi kirjassa The Virtue of Selfishness. Mustavalkoisuus on joskus itse asiassa laaja-alaisempaa kuin itse relativismi. Tämä riippuu vain siitä mitä asioita se päästää sisälleen, lyttäämättä, vaan arvioimalla niitä. Relativismi ei taas näe mustan ja valkoisen olemassaolon merkittävyyttä, joten relativismi ei tee moraalisia arvostelmia.

Kuka sinä olet oikea ihminen kertomaan totuuden...