: Tanja Säisä
: Kaivo 222
: Books on Demand
: 9789528037866
: 1
: CHF 7.90
:
: Erzählende Literatur
: Finnish
: 250
: Wasserzeichen
: PC/MAC/eReader/Tablet
: ePUB
Petterin elämä ei ole enää lintukodon turvallista arkea. Mies kokee painajaisten sävyttämänä maanpäällisen helvetin. Kun pikkukaupungissa tapahtuu brutaalinen teinikaksosten murha, tapausta selvitellään Petterin ja viranomaisten näkökulmasta. Oliko asialla ihmisen julmuus vai Paholaisen kosto? Kaivo 222 on fiktiivinen kauhujännäri, joka on kuvattu miehen näkökulmasta.

Tanja on yksinhuoltaja Pirkanmaalta ja harrastaa kirjallisuutta. Hän on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa ja yhden omakustanneromaanin. Kaivo 222 on Tanjan ensimmäinen kauhujännäri.

SUMATRA, KALMA


Perin oudot vuodenajat eivät olleet tavanomaisia: syys piti hellettä ja edellinen tammikuu kului muistuttaen kevättä. Helle oli yhden uhrinsa jo nielaissut paholaismaisen auringon paahtaessa meitä kohti. Mataharimme oli säälimätön. Trooppinen helle pahoinpiteli maata hikikarpaloiden valuessa otsallani, ärsyttäen samalla tulehtunutta akneani. Olin helpottunut, että viileä vesi oli jäänyt puhtaana patakattilaan, jolla huuhdoin kasvoni ja ihooni tarrautunut kuona liukeni valuvan veden mukana. Ei minun ollut tarkoituksenani valittaa, päinvastoin, nautin lokakuusta, joka muistutti heinäkuuta.

Helkkari soikoon, kirosin ihooni liimautunutta kauluspaitaani, jonka olin vasta pessyt sitruunaetikalla ja joutuisin jo rievun vaihtamaan puhtaaseen. Paita löyhkäsi hiestä, vaikka kuinka olin tuhlannut viimeiset deodoranttini kainaloihini.

En välittänyt puhtaan paidan väreistä, kunhan vaatetus asiansa ajoi. Leukani pitkä parta oli yhä ajamaton, mutta sentään prässätyt housuni olivat silitetyt viime viikolta. Eilinen oli potkaissut uuteen uskoon elämäni; olin vakuuttunut huhuista, että minut ylennettäisiin uudessa työpaikassani pian, tunne vaikuttikin hyperaktiiviselta, sen vuoksi minun oli palkittava itseni: Kodin ja matkajärjestelyjen piti olla ajoissa valmista, koska olin jättämässä viikoiksi Suomen. Keräsin ajatukseni kokoon, etteivät arkirutiinini olisi jääneet hoitamatta, olin henkisesti valmistautunut matkaani. En pitänyt edes koneella matkustamisesta, mutta mun oli pakko, koska rakastin ulkomaita, vaellusta vierailla laaksoilla ja vuorilla, enkä sellaista saisi koskaan kokea kotimaassani. Suomessa toki oli maisemat, joihin kiinnyin helposti, seudut täällä olivat osa maailmaani, jota tarvitsin elääkseni metsästysseurueen retkillä ja riistan metsästyksessä. Kaipasin tänään vuorostaan kuumia aavikoita ja sisiliskon sihinöitä pusikon takaa… ai että, maalaisyöt viidakon laitamilla, käsin rakennetulla mökillä, pois hälinästä koristelivatkakun.

Aikani oli käydä matelevaksi, veroilmoituksen täyttö olisi vienyt viikon ajastani, ei, päätin jättää työn kesken ja aloin valmistelemaan lomaani. Verokarhun kynsi kyllä viilsi aikanaan, mutta oli minulla jäljellä aikaa paperitöihin, kun palaisin kotiin. Olin eilen lopullisesti antaa periksi verolappujen suhteen, jättäisinkö ne hoitamatta, ja kärsisin itse siitä eniten, vaiko muuttaisin ulkomaille veroparatiisin suojiin, mietin.

Kesä oli ollut kosteimpia vuosikymmeniin: sää oli esiintynyt yliluonnollisen poikkeuksellisena, intiaanihelle loitsi pelkoa niitettyään yhä monia uhreja omakseen. Kuin julma aurinko olisi osoittanut vihansa ihmisten tappamisella, ja nauttinut päivälliseksi ystäviäni, halusin muutamaksi päiväksi eroon tästä helvetillisestä kesästä. Edes rankkasateet eivät helpottaneet viidakonomaisessa säässä, hiki virtasi, jonka vuoksi yöt olivat vaikeita nukuttavia, yksikin vaivaton liike sai hikeni virtaamaan alastomalla vartalollani.

Matkani oli lähestymässäBangladeshiin ja haikein mielin olin jättämässä hetkeksi kotimaatani. Suomi olisi minulle aina tärkeä, vaikka hekumalliset viidakon yöt odottivat lännessä. Perillä pitelisin alkoholitonta lager - oluttölkkiä vasemman tatuoidun käteni pitelemänä ja eläisin illat ihastellenBandungin purppuranlilaa auringonlaskua. En nähnyt syytä, että miksi mikään olisi pilannut trooppista lomaani. Vertailin salaa itseäni aikakauslehtien lihaksikkaisiin miesmalleihin, heidän kuulaat ihonsa oli taatusti siloiteltu paksulla puuterilla, vai miksi talkiksi tököttiä kutsuivatkaan! Raavaana miehenä en ymmärtänyt kosmetiikasta tuon taivaallista. Kuvien kiiltokuvapojat olivat häikäisevän koreita silmiini, en tietenkään taannut, ettenkö olisi tuntenut nahoissani silkkaa kateutta heidän pinnallisesta komeudestaan. Minulla oli illuusioni, että jos olisin syntynyt komeammaksi, niin elämänikin olisi ollut helpompaa. Tyydyin kaikesta huolimatta hyvään luonteeseeni, koska en räyhännyt enkä ryypännyt iltojani, vaan keskityin liikuntaan työssäni ja vapaa-aikanani. Minun lihakseni eivät olleet tarpeeksi suurissa mitoissa, kehittymättömyys harmitti, koska olinhan treenannut hikihieverissä tulevaa matkaani varten. Selailin urheilusivuja, ensisijaisimmat neuvot treenaamiseen löytyivät tyyriimmistä sport-lehdistä, joiden miesmannekiinien lihakset kiilsivät öljyisinä.

Olin varannut elämäni suurimman elämykseni noin viisi viikkoa sitten. Yksi sähkö – ja luottotilien lyhennyslaskut jäivät odottamaan vielä maksamattomina lipastonpöydälle, ikkunat olivat pesemättömät, mutta muuten huushollini olisi siedettävässä kunnossa palatessani takaisin.Helsingin lentokentältä kello: kaksikymmentäkolme oli nousemassa,Suomi-Bangladesh–lento. Odotin kiertolaisuuttani ja kolmenkymmenenkahdeksan asteen auringonlämpöä. Katsoessani suoraan taivaalle, aurinko näytti kuin se olisi lähestymässä maata. Optinen illuusioni oli karmiva, mutta onneksi se ei ollut totta. Kuvitin Intian ajatuksiini, kuin suinkin kykenin ja palmujen oksat jo huitoivat ilmaa ja nautin säästä, joka ei ollutkaan yhtä paahtavaa, kuin kotimaassa. Hetkeni koittaisi, ja pääsisin auringon kuumuuden kantamaille. Minua houkuttelivat jo kuumeisesti kulttuurinen rikkaus ja kuivan luonnon ihmeet Aasian yössä. Maistaisin vieraan veden, sen suolan maku kirpeytyisi kielelläni. Mielessäni liihoitteleva naanleipä aiheutti jo näläntunnetta ja nautiskelin Kaakkoisen laadukkaimpia lomani kunniaksi. Joisin hedelmäisimmiksi ja alkoholittomiksi tislattuja Gustohilloviinejä, jotka maistuisivat mangolta ja raparperilta. Viimeiseksi säästäisin kuohuvan lageroluen. Edelliset matkani Bangaloressa sekä Sumatralla eivät olleet sävähdyttäviä, olin kuoreeni vetäytynyt. En tutustunut helposti uusiin ihmisiin, koska olinhan vasta eronnut seurustelukumppanistani. Oloni oli yksinäistä ja syrjäänvetäytynyttä, pysyttelin tänä aikana kaukana iloisista ihmisistä ja seurailin vain petolintujen liitämistä poikki sademetsän, jonka laidalla asuin teltassa. Olin aina ollut seikkailijaluonne, kaipasin jännitystä, se jos mikä minut pitäisi elossa ja kaukana masentuneisuuden tunteesta. Minulla oli paljon muistiinpistettävää luonnon vaaroista edelliseltä matkalta, kuinka lintuhämähäkki aiheutti minulle verenmyrkytyksen ja kun Brahimhaukka aivan katseeni etäisyydeltä kaappasi kynsiinsä viattoman koalan. Olisin kokemuksistani voinut laatia tarinan, mutta säästin ne luontotutkimukseeni, jonka rehtori oli antanut minulle tehtäväksi, ennen poistumistani maasta uudelle matkalle. Olin luvannut suunnitella ja valmistaa luontotutkielman oppilaitamme varten. Olin varautunut pahimpaan tietäessäni, että rehtorimme oli vaativa alaistensa kädenjäljestä, he olivat jääneet ani harvaan, ketkä tämän onnistui tyydyttämään työn saralla.

Edellisestä matkastani saarella oli kulunut viisi kokonaista vuotta. Sumatralle lensin uudestaan viikko sitten, ensin vietettyäni pelottavan vuorokauden Bangladeshissa. Minun oli päästävä sieltä pois väkivaltaisuuksien vuoksi. Veren näky oli puistattavaa, uskonto oli sekoittanut monet mielet. Minä säästyin, mutta valtavan pelon vallassa. Pääsin parempaan paikkaan, luulin niin. Saaren vihertävän viidakon elämä muistutti maailmaa, jossa vierailtiin ainoastaan unissa. Kuin olisin matkustanut eri planeetalta missä nyt hiekkavarpaisin seisoin, missä rujoja jäseniäni kutitti aavikkohiekka. Sumatran saarella meren suolainen vesi oli kirkasta ja näin jokaisen varpaani läpi aquanvärisen veden, ihmispaljous valtasi merenrannan ja nautin kuumuudesta, hiiltävimmästä kuin helvetti. Täällä oli kaunista – indah. Jalkapohjani painoivat kevyttä santaa, Pyhät veistokset laaksossa loivat antiikkisen tunnelman, ne muistuttivat elokuvia, joista minä olin aurinkosaaren aiemmin tavannut. Indonesia oli ollut minulle tuttu maa uskonnostaan, tapasin veistetyn Buddhan, pyhän patsaan kauneus hurmasi minut tyystin. Kunnioitin maan tapoja, jotka minulle olisivat vähemmän merkittäviä Suomessa, mutta jos Islamilaiselle maan kulttuuri oli...