: Aleksi Ikonen
: Kainuun karhu ja muita runoja ja kertomuksia
: Books on Demand
: 9789528033387
: 1
: CHF 9.70
:
: Gegenwartsliteratur (ab 1945)
: Finnish
: 278
: Wasserzeichen
: PC/MAC/eReader/Tablet
: ePUB
Sähköinen silmä tarkkailee syvintä kohtaa. Koneäly viestii haudan takaa. Vanha valo laulaa itsensä viskiltä tuoksuvaan vapauteen ja kouko nostetaan noitaa kiusaamaan. Kainuun karhu hypähtelee kevein askelin pitkin spekulatiivisen fiktion varjoisia metsiä ja neonvalon kirkastamia betonikujia. Runous perkaa kauheutta ja kauneutta siinä, mikä on. Kainuun karhu on Aleksi Ikosen toinen novelli- ja ensimmäinen runokokoelma.

Aleksi Ikonen on kirjallista tuotantoa monipuolisesti harrastava kynänheiluttaja Etelä-Savosta. Vapaa-aikanaan hän syö, nukkuu ja käy töissä. Kiertää myös sitkas huhu, että hän toisinaan ottaisi valokuvia.

Kertomuksia


Kainuun karhu


Enpä ollut sukuni ainoa noita. Isoisäni väki tultiin kuulemma aikanaan haastamaan kaukaakin, mutta joka kerta oli tappio haastajan osana. Isäni sen sijaan ei noituutta kaivannut, tuskinpa olisi osannutkaan. Häntä kiinnosti pellossa vilja, järvessä kuhat ja ahvenet. Suurissa kuusissa näki suoran tukin, mutta ei tuonpuoleista lainkaan. Isoisäni kanssa sen sijaan kiersimme monesti pihan piirin. Vanhan pihapuun koloon laitoimme kolikon, jotta haltija pysyisi myötämielisenä. Viljaa annoimme saunalle ja riihelle. Eläinsuojiin sisään emme kuitenkaan menneet, sillä ne kuuluivat naisen väelle. Samoin jos kylän miehet unohtivat kalastusvälineitään näkyville, usutti isoisä kiireesti äitini niitä koskettelemaan ja niiden päälle sylkemään, naisen väellään miehen työkalut pilaamaan. Siten kalaonnea riittäisi meille enemmän.

Sukumme hiisi seurasi pihan puuhia läheisestä, tummasta puustosta. Isät ja äidit lienivät tyytyväisiä jälkeläisiinsä, koska vilja ei pellosta loppunut, eikä kala järvestä, eikä riista metsästä. Mutta isoisä ei viipynyt rajatta minua opettamassa. Eikä hän suvun hiiteenkään painautunut oman isänsä viereen, vaan pohjoiseen. Kovin oli nimittäin isoisäni ylpeä taidoistaan ja siitä, ettei kukaan ollut hänen väkeään päihittänyt. Mutta isoisä oli kuullut noidasta pohjoisessa, kaukana Kainuun korvessa, jonka manaus ajoi rohkeammatkin etelämmäs. Niinpä isoisä pakkasi säkkiinsä hyvän peltomme leipiä ja rannalla kuivattua kalaa, sekä suolaista silavaa ja hirveä ja manansa mahdin näyttääkseen lähti vaeltamaan. Uhostaan huolimatta isoisä oli kuitenkin jo vuosiensa painama. Ei hän ikinä palannut, eikä häntä saatu laittaa kotihiitemme suojiin pihan piiriä valvomaan.

Mutta vaikka isoisä ei pohjoisesta palannutkaan, oli loppu talon väki vielä suopealla päällä. Meille antoivat pelto ja järvi ja metsä, ja puutetta emme joutuneet näkemään. Kylältä sain morsiamekseni kauniin Vienan, vaikka moni valintaansa sylki ja kirosikin. Kiersipä huhu, että olin isänsä uhkaillut tai peräti noitunut tyttärensä käden antamaan, mutta siihen ei minulla ollut tarvetta. Päin vastoin, sanoi nuorikkoni minulle, mikäpä sen jännittävämpää, kuin saada noita puolisokseen. Sylkekööt ja kirotkoot siis vaikka koko kylä, sillä heidän kirossaan ei meillä ollut pelättävää; varokoot vain itse, jos erehtyisivät rajojaan ylittämään! Näin asetuimme tilan pienempään kammariin.

Lienikö syynä sitten isäni muistamattomuus haltiain kanssa sopimiseen, mutta muutamia vuosia avioon astumiseni jälkeen, ensimmäisen poikamme askelia tapaillessa, tippui isäni heinäparvelta ja niin laskettiin hänetkin suvun hiiteen, omien isovanhempiensa huomaan. Niin jäin ainoaksi mieheksi taloon. Ensi töikseni kiersin pihan piirin, hiiden sekä rannan ja metsän uhrikivet ja jokaisen ilmansuunnan, ja kaikkialle annoin hieman pellosta ja järvestä ja metsästä. Jokaista tervehdin ja kiitin, mutta myös ankarasti muistutin vanhoista sovituista ja luvatuista. Tästä taas ilmeisesti haltiat leppyivät, sillä talo säästyi uusilta onnettomuuksilta. Silloinkin, kun halla vei viljaa muiden pelloilta, sai vilja meidän pellollamme kasvaa surutta. Jälleen huhuttiin, että noituudellani olin vienyt muiden kasvuonnen, mutta puhukoot taas lämpimikseen. Mitäpä he sen enempää uskaltaisivat, kuin Vienaa kosiessani.

Kaunis Vienani antoi minulle tyttärenkin, ja vielä toisen pojan. Vanhimmalle pojistani aloin nuoresta pitäen opettaa pihan piiriä ja luontonsa kovettamista ja opetin häntä haistamaan kalman. Nopeasti kävikin niin, että taaperosta oli varttunut itsevarma nuori poika, jonka manaus oli väkevää kuin vanhankin tietäjän. Myös nuorempaa poikaani opetin ja oppi mitä oppi, mutta veljensä veroiseksi hän ei osoittautunut. Vanheneva äitini sen sijaan opetti Vienalle ja tyttärellemme naisen keinot, ja yhdessä he kulkivat karjasuojien asukkien kanssa neuvoa pitämässä.

Niin kulki elomme rauhaisasti, ja vuosien virratessa taisin unohtaa kiertää pihan piirin ja muistuttaa haltioita vanhoista luvatuista. Näin uskon käyneen, sillä niin pahasti pelästytti Vienani minut eräänä juhannusviikon yönä.

Rauhassa nukuimme suuressa kammarissa, kun jokin ääni minut herätti. Se oli Viena, huutaen öisessä unessansa. Harva painajainen uskalsi meidän kynnyksellemme, ja siksi hämmennyin. Viena huusi uudestaan, ja vielä kolmannenkin kerran. Kosketin häntä herättääkseni, mutta silloin hän ärähtäen kävi kimppuuni, sormet koukistettuina kuin käyrät kynnet, ja veti juomun rinnuksiini. Älähtäen hyökkäsin sängystä ja kaunis Vienani, alastomana kuin vastasyntynyt, hyökkäsi perässäni, äristen kuin metsän peto. Hädissäni huitaisin häntä kauemmas, ja onneksi onnettomuudessa osui kihlasormuksemme hopea häntä huuleen. Kiljahtaen tällä kertaa ihmisen lailla Vienani pudota mätkähti takaisin sänkyymme, ja katsoi minua kuin muukalaista.

Siltä istumalta otin hänen kihlasormuksensa yöpöydältä, missä hän sitä säilytti, lujitin luontoani ja manasin ankarasti, sormuksen läpi puhaltaen ja järven vettä soikosta valuttaen, ja sillä vielä hangon rautaa ja takan peruskiveä koskettaen. Sitten käskin Vienan pitää sormustaan aina siitä eteenpäin. Vaikka se päivän töissä vahingoittuisikin, ei hän sitä saisi ottaa pois.

Näitä kaikkia toimiani seurasi Vienani vakavana, mutta ei virkkanut mitään; olihan totinen painajainen hermostuttanut häntä vielä enemmän kuin itseäni, ja hän pelkäsi lastemme puolesta. Äitini suukin painui tiukaksi viivaksi, kun tuli metakkaa tutkimaan, mutta ei hänkään mitään sanonut.

Huolettomuudesta onnettomuutta, oli isoisä sanonut. Se oli huolettomuuteni loppu, mutta ei onnettomuuksien. Alkoi viljamme köyhtyä pellossa, kala kellua järvessä, puu hapata metsään. Selväksi kävi, että vaikka olin hopealla lyönyt painajaista, ei se ollut karannut kauas, vaan vielä vaani nurkissamme. Mikään vaeltava haamu tahi äpärä ei kynnyksellemme uskaltaisi, vaan tahtoa se vaati, väkevää ja katkeraa. Siksi pian kutsuin Vienan ja äitini lasten kanssa tupaan, takan peruskiven ympärille, sillä siellä naisen valta oli voimakkaampi. Kehotin heitä ankarasti pysymään alallaan, ja lähdin sitten ulos omaan sotaani.

Että kirosinpa omaa huolettomuuttani, kuinka olin isoisän ohjeet lyönyt laimin. Mutta enää en löisi, vaan ryhdyin jälleen tarmoisaan toimeen. Suvun hiidessä hieroin multaa käsiini niitä voimistaakseni, ja hautajaissaaton perässä kuljin haistaakseni syvään kalmaa. Saattue minut noidaksi tunnistaen ei puhunut mitään, mutta eivät myöskään minua pois ajaneet. Se olikin heille viisaudeksi luettava, niin synkkä oli mieleni. Kuljin metsässä ja järvellä ja pellolla, ja kaikille kannoin raskaat lahjat, mutta myös ankarasti muistutin liitoista ja lupauksista. Kehotin jokaista olemaan vihollisiani suojaamatta, elleivät sitten minusta uutta vihollista halunneet. Multaisista käsistäni tietäkööt, kenen väkeä olin.

Kun nämä valmisteluni olin tehnyt, oli jäljellä vain kohdata itse piru. Suin päin en kuitenkaan siihen sotaan lähtisi. Siksi kiersin myös pihan piirin. Laitoin leivänpalasen kaikille rappusille haltiain syödä. Kolikon sujautin pihan puun koloon, ja kaikkiin aidanseipäisiin sylkäisin. Sitten kannoin saunalle hiiden kuusesta hakattuja halkoja. Järven vedellä täytin kiulun. Metsästä taitoin koivusta vihdan, johon sekaan laitoin yhden oksan leppää. Viime vuoden kuivista korsista asetin sytykkeet takkaan, ja niillä sytytin hiiden halot. Myös yhden kolikon annoin kiukaan kitaan, jotta saunan haltia olisi puolellani, mutta koko aikana en sanonut mitään, sillä turhaan mesoamisesta ei haltia palkitse.

Kun savu täytti saunan, kutsuin lujaa luontoani lovesta,...