ALUKSI

”Miksi kuljen, multa kysytään”, lauletaan vanhassa laulussa, joka jatkuu ”sit´ en tiedä aina itsekään”. Minä sen sijaan tiedän miksi kirjoitan. Se on välttämätöntä itseilmaisua, se järjestää kaoottisia, runsaita ajatuksiani, on yhtä luonnollista kuin ajattelu, mutta organisoidumpaa. Ainakin lopulta. Siinä on paljon samaa kuin lasten leikissä. Leikkikin on kokeilua, asioiden ja ajatusten järjestämistä ymmärryksen lisäämiseksi maailman ilmiöistä ja toisista ihmisistä. Lapsilla leikki on myös erontekoa aikuisiin ja myös täysin hyödytöntä luovaa ja surrealistista hauskuutta. Sellaista taas ei ole tietokirjoittaminen, joka on, tai jonka pitää olla, loogista ja systemaattista.

Lukemani synnyttää minussa ajatuksia, jotka on saatava ylös. Se synnyttää uusia ajatuksia. Niitä synnyttää myös tyhjä tila, hyvä musiikki, hyvät ja viisaat keskustelut. Ajatukset haluavat ulos sormien, näppäinten, kirjoittamisen kautta.  Luen ja kirjoitan selvittääkseni itselleni maailmaa ja omaa paikkaani siinä. Sitä oikeaa kohtaa olemassaolossa olen hapuillut, ja aina välillä luullut löytäneeni sen. Ehkäpä ajatukseni huvittavat tai jopa hyödyttäisivät myös muita, jotka käyttävät elämäänsä itsensä ja elämän ilmiöiden ymmärtämiseen.

Kun sain Tietokirjailijoiden yhdistykseltä kolmannen apurahan esseekokoelman kirjoittamiseen, ajattelin, että olisikohan nyt aika kirjoittaa jotain omakohtaistakin. 

Itsestään kertovat esseistit ja kolumnistit ovat joskus tuntuneet minusta häiritseviltä.  Kuten viimeksi lukemani suomenruotsalaisen Sara Ehnholm-Hielmin esseekokoelma. Olin koko ajan jotenkin ärtynyt, mutta luin kuitenkin eteenpäin, sillä kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, osin jopa todella kaunista kieltä. Mutta suuren osan aikaa olin harmissani lukemastani, kirjoittajasta, joka oli itsetietoinen suomenruotsalaisesta asemastaan, eikä juuri kyseenalaistanut sitä, ja jonka ongelmat kirjoittamisen vaikeudesta tuntuivat jotenkin liioitelluilta. Henkilökohtainen yltiörehellisyys ei minusta riitä tekemään tekstistä hyvää. Paljon enemmän pidin esimerkiksi Anu Silfverbergin esseistä kokoelmassa Luonto pakastimessa, jossa hän analysoi ja pohdiskelee paitsi luontoa, myös muun muassa feminismiä, tasa-arvoa ja uskontoakin älykkäästi ja hauskasti, oivaltavasti.

Tietoa, artikkeleita, blogeja, vlogeja, somepäivityksiä, kolumneja on runsaasti, omista kokemuksista kirjoittaminen on ohittanut paperille painamisen ja omakohtaisuutta vaaditaan lähes kaikilta. Esseistin on toki hyvä tuntea asiat, joista kirjoittaa, se antaa painoa ajatuksille ja omakohta