1.

Marraskuu ei ollut Helsingissä vain kuukausi, se oli hidas, tukahduttava mielentila. Se oli kuin hengityssuojain, jonka läpi ilma tuli ohuena ja metallisena. Se oli harmautta, joka tihkui asfalttiin, takkien kauluksiin ja ihmisten puheeseen, kunnes kaikki tuntui yhdeltä samalta tasaiselta murtumiselta. Katukivet olivat liukkaita ja mustia, ja ihmiset kulkivat niiden päällä varovasti, ikään kuin peläten, että maa heidän allaankin voisi pettää. Anna ajatteli usein, että marraskuu ei tullut kaupunkiin kerralla, vaan hiipi sinne, soluttautui hiljaa, kunnes huomasi hengittävänsä sen mukana.

MainostoimistoKajo yritti parhaansa mukaan taistella tätä vastaan. Se oli rakennettu optimismille, vaikka se oli vain pintaa. Toimisto oli sijoitettu vanhaan tehdasrakennukseen, jonka korkeat huoneet ja paljaat tiiliseinät oli valaistu pehmeillä, kalliilla design-lampuilla. Täällä luotiin illuusioita kauneudesta, nuoruudesta ja täydellisyydestä – kaikesta siitä, mitä ulkona vallitseva pimeys yritti nielaista. Anna oli osa sitä koneistoa, mestari rakentamaan kiiltäviä pintoja, joiden alle kukaan ei nähnyt. Hän oli oppinut, miten valo asetellaan niin, että se peittää varjot, ja miten katse johdetaan pois siitä, mikä säröilee.

Anna seisoi toimiston pienessä, kliinisessä keittiössä ja katseli, kuinka espressokoneen suuttimista valui lähes mustaa nestettä. Hän seurasi nesteen pintaa kuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa, jota hän saattoi vielä hallita.Kuppi kerrallaan, hän ajatteli.Pieniä, rajattuja hetkiä, joissa kukaan ei vaadi mitään. Hänen hengityksensä tasaantui aina hetkeksi koneen tasaisen hurinan tahdissa, aivan kuin rytmi olisi voinut järjestää myös hänen sisimpänsä. Hän siirsi silmälasejaan ja näki heijastuksensa koneen kromatusta teräspinnasta. Heijastus oli vääristynyt, venynyt hahmo, joka näytti hitaasti hajoavalta. Anna räpäytti silmiään, aivan kuin kuva olisi korjaantunut sillä.

Neljäkymmentä vuotta. Luku tuntui kurkussa asti. Se ei ollut vain ikä, vaan summa kaikesta siitä, mitä oli jätetty sanomatta ja tekemättä. Hänen kasvonsa olivat kapeat, melkein veistokselliset, mutta silmien ympärillä oli uupumus, jota mikään määrä unta ei korjaisi. Se oli solutason väsymystä, sellaista, joka syntyy vuosia kestäneestä jännityksestä. Pitkät tummat hiukset oli kierretty niin tiukalle nutturalle, että se kiristi päänahkaa jokaisella askeleella. Se oli hänen univormunsa: tiukka, hallittu ja särkymätön. Univormu, joka piti kasassa muutakin kuin hiuksia. Jos hiuskarvakaan ei päässyt irti, ehkä koko elämä pysyisi kasassa vielä yhden päivän.

Mutta nutturan alla jomotti. Se oli se tuttu, tylppä särky, joka alkoi takaraivosta aina, kun hän oli nukkunut huonosti. Ja hän nukkui huonosti lähes joka yö, kuunnellen ovenkahvan painumista tai kengän kopsahdusta eteisessä. Hän oli oppinut erottamaan äänistä vaaran asteen, sen, oliko tulossa huuto vai hiljaisuus, joka oli vielä pahempaa. Viime yö oli ollut erityisen vaikea. Markus oli palannut kotiin kahden jälkeen, kompastunut eteisessä kenkätelineeseen ja alkanut huutaa kadonneita avaimiaan. Anna oli maannut sängyssä silmät auki, sydän hakaten rinnassa, ja toivonut, ettei mies menisi lasten huoneisiin.Älä herätä heitä, älä anna heidän nähdä tätä, hän oli hokenut mielessään. Anna oli puristanut peittoa nyrkeissään niin kauan, että sormiin sattui. Lopulta Markus oli sammunut olohuoneen sohvalle, jättäen jälkeensä vain tunkkaisen viinan hajun ja sen painostavan pelon, joka tuntui asuvan heidän kotinsa seinissä kuin home.

Sitten ovi kävi. Kylmä viima pyyhkäisi eteisestä keittiöön asti, ja Anna tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Se oli vaistomainen reaktio, elimistön tapa varoittaa muutoksesta. Hänen kehonsa ehti reagoida ennen kuin mieli ehti kysyä miksi. Sisään astui nainen, joka näytti siltä kuin hän olisi tuonut mukanaan palan ulkomaailmaa, sellaista, jota Anna ei enää tuntenut. Jotain, mikä ei ollut laskelmoitua tai pelokasta. Hän oli nuori, tuskin parikymppinen, ja liikkui tavalla, joka vei tilaa häpeilemättä. Hän ei kysynyt lupaa olla olemassa. Se oli Ella.

Uusi työntekijä, jonka CV:ssä oli vielä tuoreena pari vuotta IT-alalta – järjestelmiä, koodeja ja logiikkaa – ja nyt keskeneräiset opinnot graafisessa suunnittelussa. Ihminen, joka oli vaihtanut rakenteet ja säännöt visuaaliseen ajatteluun ja tuntemiseen. Anna kadehti häntä, vaikkei tiennyt miksi. Ehkä siksi, että hänellä itsellään oli vain rakenteita, muttei enää mitään tuntoa niiden sisällä.

Ella riisui paksun villakangastakkinsa ja ravisti vaaleita hiuksiaan. Ne olivat sekaisin sateesta ja marraskuun pakkasen tuomasta sähköisyydestä, kurittomat ja elävät. Kun Ella huomasi Annan, hänen kasvoilleen levisi hymy, joka ei ollut kohtelias tai varautunut. Se oli avoin, melkein hävytön tässä hiljaisessa toimistoympäristössä, jossa kaikki oli yleensä niin hillittyä. Hetken, vain silmänräpäyksen ajan, hymy kuitenkin horjahti. Ikään kuin Ella olisi äkkiä miettinyt, oliko astunut liian lähelle, liian nopeasti. Sitten itsevarmuus palasi, entistä kirkkaampana.

”Sä olet varmaan Anna”, Ella sanoi. Hänen äänensä oli matalampi kuin Anna oli odottanut, kumea ja itsevarma.

”Olen”, Anna vastasi ja huomasi äänensä olevan tarpeettoman muodollinen. Hän tunsi itsensä museoesineeksi tämän tytön edessä.

”Ja sinä olet uusi assistentti. Ella, eikö niin?”

”Joo. Mutta älä kutsu mua assistentiksi, se kuulostaa siltä, että mä keitän vain kahvia”, Ella sanoi ja astui askeleen lähemmäs. Hän ei pysähtynyt turvavälin päähän, vaan tuli suoraan Annan henkilökohtaiseen tilaan. Hän tuoksui sateelta, kylmältä ulkoilmalta ja joltain miedolta, mutta kalliilta hajuvedeltä. Se tuoksu oli kuin lupaus jostakin muusta.

Anna tunsi hämmentävän jännitteen väreilevän ilmassa. Se tuntui fyysisenä paineena rintalastan alla, pienenä kipinänä, joka ei kuulunut tähän paikkaan eikä tähän hetkeen. Se ei ollut pelkkää uuden työkaverin tapaamista. Ellan katse oli viipyilevä, tutkiva ja niin intensiivinen, että Anna tunsi tarvetta suoristaa selkäänsä, vetää panssarinsa tiukemmin ympärilleen. Tyttö katsoi häntä tavalla, jota Markus ei ollut tehnyt vuosiin: hän katsoi ihmistä, ei kohdetta tai palvelijaa. Hän katsoi kuin olisi nähnyt jotakin, minkä Anna oli yrittänyt haudata syvälle.

”Sulla on särö lasissa, Anna. Tuolla reunassa”, Ella sanoi ja osoitti Annan silmälaseja.

Anna hätkähti ja nosti käden sangan viereen. Sydän hypähti kurkkuun. Hän ei enää muistanut pientä lohkeamaa kehyksessä. Se oli tullut viime viikolla, kun Markus oli tönäissyt häntä eteisessä hänen yrittäessään ottaa mieheltä viinapulloa pois. Se oli pieni, lähes näkymätön muisto väkivallasta, jota hän kantoi kasvoillaan päivittäin. Se oli reikä hänen suojauksessaan, ja tämä tyttö näki sen heti.

”Se ei haittaa näkemistä”, Anna sanoi tiukasti ja kääntyi kahvikoneen puoleen. Hän halusi katkaista tuon porautuvan katseen.

”Halkeamat ovat mielenkiintoisia”, Ella jatkoi, ja hänen äänensä pehmeni entisestään. ”Niistä pääsee valo sisään. Ja niistä näkee, mitä on pinnan alla. Ehkä sä et halua nähdä ulos, vaan sä haluat, että joku näkee sisään?”

Anna nielaisi. Hänen kätensä tärisivät. Kukaan ei ollut puhunut hänelle tällä tavalla vuosiin – riisunut häntä paljaaksi pelkillä sanoilla, ilman että häneen edes koskettiin. Hän otti kuppinsa ja poistui keittiöstä nopeasti, melkein juosten, mutta tunsi Ellan katseen selässään koko matkan työhuoneeseensa. Se katse poltti takaraivossa kuin sähköisku, kutittaen jotain vanhaa ja kipeää.

Työpäivä eteni hitaasti. Anna yritti uppoutua uuden luksuskelloasiakkaan kampanjaan, mutta hänen mielensä harhaili.

Ajatukset palasivat vasten...