Kadotus

Ehdin jonottaa kahvila Tilavaan yli tunnin, ennen kuin ovella seisova körmyniska viittilöi minut sisään. Tuon jonotustunnin aikana oli yksi ihminen heitetty kahvilasta ulos ja neljä päästetty sisään.

Kahvilassa oli aivan hiljaista, vaikka se oli tupaten täynnä. Sisustus oli vaalea. Tuolit ja pöydät oli maalattu valkeiksi, pöytäliinat olivat grafiitinharmaat aivan kuten lattia ja kattokin. Seinät kukoistivat beigeä. Kahvilassa ei ollut verhoja eikä viherkasveja, ei tauluja tai muitakaan sisustuselementtejä. Myyntitiski, ikkunanpuitteet, lattialistat, ikkunalaudat, patterit, ovet ja ovenkarmit

– kaikki oli puhtaanvalkoista.

Sain itselleni nurkkapöydän ikkunan vierestä, vastapäätä vaaleatukkaista tyttöä, joka oli ensivilkaisulta hyvin heiveröisen oloinen. Hänellä oli edessään vesilasi ja harmaa korvapuusti.

Katselin ympärilleni ja mietin, miten kauan voin vain istuskella, ennen kuin minut pakotettaisiin tilaamaan jotakin. Minun ei tehnyt mieli tilata mitään. Ei ollut nälkä eikä jano. Kahvila vaikutti pettymykseltä, ilmapiiri ankealta. Tiesin jo, etten tulisi toiste. Hoitaisin vain tämän minulle annetun juttukeikan. Saamarin Pertti minkä minulle teki!

– Ja mitähän saisi olla, viereeni äänettömästi hiippaillut tarjoilija kysyi tarjotinta pidellen.

– Mitä suosittelisit?

– Tänään on vesi- ja korvapuustipäivä, hän vastasi.

– Minä ottaisin kyllä mieluummin vain kahvia.

– Eikö vesi ja pulla kelpaa? tarjoilija korotti ääntään.

Ilma lakkasi liikkumasta ja muut asiakkaat alkoivat tuijottaa minua.

– Juu, kyllä toki kelpaa, kiitos, änkytin. – Mitäs olen velkaa? kysyin, kun tarjoilija läiskäytti tarjottimeltaan vesilasin ja valkoisella lautasella makaavan korvapuustin eteeni.

– Kaksi euroa.

Kaivelin lompakkoni esiin, otin sieltä kahden euron kolikon ja ojensin sen tarjoilijalle. Tarjoilijan silmät suurenivat, ja hän otti askeleen taaksepäin.

– Täällä ei käy likainen raha. Täällä maksetaan kortilla.

– Mutta tämä on tasaraha, Suomen valuuttaa, yritin tyrkyttää rahaa tarjoilijalle, joka kääntyi vartijan suuntaan.

– Kuule, jos sulla on kortti, maksa nyt sillä, pöytäkaverini heräsi eloon ja kuiskasi.

Vilkaisin häntä kummastuneena, laitoin kolikon pois ja kaivoin pankkikortin esiin.

– Hyvä on, maksan kortilla, vaikka vähän ihmettelenkin.

– Ei kannattaisi, tarjoilija mutisi.

Maksu onnistui, mutta kuittia ei saanut. Sekin oli likainen ja tuhosi maapallon.

Hämmentyneenä istuin ja hörpin vettä, järsin hajutonta ja mautonta korvapuustiani. Ensimmäistä kertaa elämässäni kaipasin pullaani edes mustaksi palanutta, rapsakkaa reunaa.

Näin kahvilajonon kiertävän ikkunan alta pit-kin kävelytietä ja jatkuvan tien yli toiselle puolelle katua. Autot tööttäilivät ja pyöräilijät puivat nyrkkejään. Kahvilaan jonottajat siirtelivät juuri sen verran jalkojaan, että liikenne mahtui satunnaisesti luikertelemaan eteenpäin.

Paineet poistua kahvilasta kasvoivat. Istuin siellä täysin turhan panttina ja vein vielä jonkun innokkaan jonottajan paikan.

Selkäni takaa kuului kova rääkäisy ja kolinaa. En uskaltanut kääntyä katsomaan.

Pöytäkaverini nojasi kyynärpäillään pöydän reunaan ja riiputti päätään tyhjän vesilasin ja puolikkaan pullan yllä. Hän hengitti kevyen pinnallisesti ja hänen vaaleat hiuksensa olivat liuskoittuneet ja takkuiset. Tyttö oli niin laiha, että hänen käsivartensa valkoisen t-paidan jatkeena olivat melkein läpinäkyvät ja olkapäiden luut olivat ikään kuin loikanneet paidan ulkopuolelle. Tytön nenä oli terävä ja hitusen liian iso kapeisiin kasvoihin.

– Oletko ollut jo kauan täällä? suustani pääsi.

Tyttö nosti katseensa hölmistyneenä ja suoristi selkänsä. Näin, kuinka heikot valot syttyivät elottomiin silmiin ja harmaat aivosolut singahtelivat pääkopassa. Näin, kuinka keuhkoissa kulki ilma kylkiluiden takana ja sydän pumppasi verta verisuoniin.

– Tämä on paras kahvila, missä olen koskaan käynyt, tyttö kuiskasi.

– Miksi ihmeessä? kysyin.

– Täällä saa olla rauhassa, ei tapahdu mitään pahaa. On turvallista.

Taas kuului rääkäisy. Käännyin katsomaan. Vartija retuutti parhaillaan kovakouraisesti jota-kin poikaa ulos kahvilasta.

– Ei tapahdu mitään? pyörittelin silmiäni ja viittasin vartijaan.

– Vartija heittää häiriköt pois, tyttö mutisi.

Tyttö säälitti minua ja huoleni heräsi. Pöydällä lepäävien käsien läpi hohkasi pöytäliinan harmaa kangas, ja sormet olivat jotenkin kutistuneet, kuivuneet. Minun teki mieleni koskettaa häntä ja kysyä, mikä hänellä oli hätänä, mitä hänelle oli tapahtumassa.

Ojensin käteni.

– EI SAA KOSKEA, tyttö kirkaisi hädissään. Hän veti tuolia kirskuen taaksepäin, nosti kätensä päänsä suojaksi ja kyyristyi kuin suojellakseen itseään iskuilta.

– Mikäs täällä on hätänä? vartija kysyi viereltäni.

– E-en tiedä, hämmennyin.

– Mitä teitte tälle asiakkaalle tässä?

– Enhän minä… aioin taputtaa häntä kädelle, tuli vähän huoli… kun hän on niin laiha…

– Täällä ei taputella eikä kommentoida ulkonäköä, vartija tuijotti minua silmiin. – Heitänkö tämän häiritsevän henkilön pois? hän kysyi tytöltä.

– Olen todella pahoillani, että säikäytin. En tarkoittanut pahaa. Anteeksi, sanoin tytölle.

Tyttö nosti katseensa minuun.

– Ok, hän vastasi. – Ei tarvitse heittää, hän lisäsi vartijalle ja tuli tuolinsa kanssa takaisin pöydän ääreen.

– Selvisitte tällä kertaa vähällä, ottakaa opiksi, vartija sanoi minulle ja lähti pois.

Minun teki edelleen mieleni kysyä tytöltä, miten hän voi. Mutta jätin kysymättä.

Olin jo juonut veteni ja syönyt korvapuustini. Tyttö oli alkanut väpättää silmieni edessä kuin kangastus. Räpytin silmiäni, mutta kangastus jatkui vain. Kuulin tytön vinkuvan hengityksen, hänen sydämensä rytmin ja veren kohinan. Hänen kapean selkänsä lävitse siivilöityi seinällä oleva valokatkaisin, aivan kuin t-paitaan olisi tullut uusi kuvio. En uskaltanut tuijottaa, vaan käänsin katseeni pois.

Kiinnitin tarkemmin huomiota muihin kahvilan asiakkaisiin. Osa heistä vaikutti aivan tavallisen näköisiltä, osan ääriviivat olivat heikommat ja he näkyivät hailakammin. Moni asiakkaista nojasi pöytään ja roikotti päätään, kaikilla oli edessään vesilasi ja korvapuusti, tuo päivän hittiparituote.

Aiemmin niin täpäkän tarjoilijan askel oli hidastunut ja lyhentynyt. Selän kumara vahvistunut. Vartija seisoi edelleen voimansa tunnossa kahvilan tuulikaapissa. Avonaisen oven äärellä hän puhui jonottajille. Muistutti, että hyvää kannatti odottaa.

Minun oli vaikeaa ymmärtää, mikä tässä kahvilassa veti ihmisiä puoleensa. Miksi kaikki muut kahvilat torin varrelta olivat menneet konkurssiin tai muuttaneet kymmenen kilometrin päässä olevaan hypersupermarkettiin? Sitähän se päätoimittaja Pertti Mononen oli käskenytkin tulla tänne tiiraamaan.

Ihmiset jonottivat paikkaan tuntitolkulla ja jokainen pöytä oli täynnä. Kahvia ei saanut, ruokalistaa ei ollut, tarjoomukset olivat kerrassaan ankeat ja sisustus kuin hauta-arkkuverhoomossa. Positiivista toki oli, että tarjoomusten hinta oli halpa, vartija turvasi asiakkaiden sopivaa käytöstä eikä musiikki pauhannut. Ilmapiiri tuntui kuiten-kin yhtä ahtaalta kuin itse tilakin. Sitä vasten kahvilan nimi tuntui huonolta vitsiltä. Mistähän sekin oli tullut.

Päässäni alkoi soida rippikouluaikainen kappaleJumalan kämmenellä. Sillähän oli tilaa ja turvaa ja kaikille muistaakseni paikkojakin. Mutta se kappale ei liittynyt mitenkään tähän kahvilaan....