Ensimmäinen osa
Varhain iltapäivällä Turkin Sulttaani pukeutui harmaaseen pukuunsa, solmi rusetin kaulaan ja käveli Napolin rautatieasemalle. Hän oli lähdössä Casertan Kuninkaallisessa Palatsissa toimivaan,Royal Casino- nimiseen peliluolaan, vaikka vuonna 1958 uhkapelien järjestäminen, jopa niihin osallistuminen oli ankarasti kielletty. Kunnongamblerinä hän ei erikoisemmin pelannut rahasta, vaan pelaamisen ilosta; häntä kiehtoi herrasmiesmäinen seura, norsunluupallon nopea liike, hänen yleensä kalpeat, uupuneen näköiset kasvot alkoivat hehkua vihreän pöydän ääressä ja sydämensä alkoi lyödä nopeammin. Välillä hän voittikin, mutta yleensä hävisi. Hän menetti muun muassa vanhojen legioonalaiskavereiden kanssa suoritetusta Kongon tehtävästä ansaitun palkkionsa ja pikkurahat, joita hän silloin-tällöin näpisteli Kanto Hopkinsin kanssa omistetun kapakan kassasta.KOLME OUTOA ROTTAA sijaitsi Napolin keskustassa ja huomioon ottaen tilanne, se tuotti melko hyvin, kiitokset tästä kuuluivat Karibian alueelta salakuljetetun rommin kohtuulliselle hinnalle.
Itse Turkkilainen ei koskaan palvellut Muukalaislegioonassa, silti hän oli osallisena kolmeksi muskettisoturiksi kutsutun kolmikon seikkailuissa, jonkinlaisena ystävällisenä vihollisena, tai vihollisena ystävänä vaikeuttaenPotkan,Nobody Alfonsin jaKanto Hopkinsin elämää. 1930- luvulla palkinto oli merkittävä summa, joka blackjackin, baccaratin ja ruletin avulla meni nopeammin, kuin tuli. Pallo on näet pyöreä ja se pysähtyy yleensä väärissä paikoissa (ote kirjailijan omista kokemuksista).
Corso Giuseppe Garibaldi näytti lähes autiolta, siesta tyhjensi tehokkaasti Napolin kadut ja kahvilat. Säästäväisenä miehenä Turkkilainen kiersi kaukaa rautatieaseman kassan ja nousi kakkosraiteella seisovan junan viimeiseen vaunuun. Reilun puolen tunnin kuluttua hän hyppäsi pois Casertan pienellä asemalla juuri ajoissa, koska konduktööri lähestyi vaarallisen nopeasti vaunun käytävällä.
Samanaikaisesti saapunut nevadalainen pariskunta – amerikkalaisten turistien tapaan – metelöiden jatkoi matkaa kuuluisan paikallisen palatsin suuntaan. Ajoittain he pysähtyivät ja kuvasivat, Mrs. Roberts kahvilan edessä, Mr. Roberts palmun takana… Turkin Sulttaani mukautui heidän kävelynopeuteensa, välillä tarkistaen huolellisesti sivurakennusten huonokuntoisia portteja ja roskalaatikoita. Itse asiassa kamera kiinnosti häntä; Rolleiflex edusti merkittävää rahallista arvoa sodan seurauksena köyhtyneessä Italiassa. Hän odotti kärsivällisesti pääportin edessä, kunnes jenkit olivat ostaneet pääsylippunsa. Hän seisoi riittävän lähellä, jotta näkisi, minkä halusi nähdä: paksun lompakon, josta iloiset, vihreät setelit vilkuttivat vain hänelle.
Matalien, kaarevien sivurakennusten välinen Piazza Carlo III (aikanaan vihreä, kukkiva, paratiisimainen puisto, nyt autio, telaketjujen kyntämä laidunmaa) johtaa vierailijan suoraan palatsin leveälle julkisivulle. Viisikerroksinen, näennäisesti täydellisen symmetrinen rakennelma muistuttaa suuresti vastaavaa Madridin instituuttia, jossa Bourbon jälkeläinen Kaarlo VII. vietti nuoruutensa. Sen koko on kerta kaikkiaan masentava; se ympäröi neljää sisäpihaa ja antaa tilaa yli 1200:lle huoneelle, takimmaisen puiston kanava jatkuu vesiputousten sarjana, patsasryhmillä koristetut suihkulähteet syöttävät altaita.
Versaillesia matkivan, mutta sitä prameilevamman palatsin rakentamisen kustannukset veivät konkurssin partaalle pienen Napolin Kuningaskunnan. Tilanteen kiinnostavuutta vain lisäsi, että itse hallitsija ei kertaakaan yöpynyt siellä, koska sai paremman, kannattavamman työpaikan; Herran vuonna 1759 hänet kruunattiin Espanjan kuninkaaksi Kaarlo III nimellä. Näin kaatui Casertan niskaan silloin vielä keskeneräinen, silti upea satulinna, jonka ylläpitokustannukset – turistien määrästä riippuen – rasittavat raskaasti nykyäänkin pienen kaupungin taloutta. Kun vuonna 1752 kuningas laski peruskiven, hän ei vielä aavistanut, että suurenmoinen rakennus – eräs suurimmista Euroopassa - reilun kahdensadan vuoden päästä antaa kodin lähes lailliselle peliluolalle.
Maailmansodan loputtua pommituksissa vaurioitunut rakennus peruskorjattiin ja vuonna 1958 avattiin uudestaan museona. Uuden instituutin johtajaksi nimitetty paikallinen museologiLorenzo Lucca hoiti työnsä tunnollisesti vähäväkisen, mutta alipalkatun henkilökuntansa avulla. Siinä sivussa hän onnistui työllistämään ainoan tyttärensäAlessian, joka iltapäivisin myi pääsylippuja pääsisäänkäynnin kassalla.
Eräänä varhaisena, hiostavana syyspäivänä NapolinFamiglian kaikkivaltias Kummisetä – itsekin tykästyneenä taiteisiin ja barokin arkkitehtuuriin – kunnioitti vierailullaan paikkaa ja osti liput. Kolmelle. Ikävystynyt Aamor juuri silloin ampui nuolensa tiskin molemmalle puolelle ja näet, ihme tapahtui hetkessä. Minun ja monen muun suuren kirjailijan sanoin:amore a prima vista, eli rakkaus syttyi ensi silmäyksellä. Raskaan sarjan mafiapomoDon Giuseppe Bartolli tykästyi nuoren naisen pyöreisiin muotoihin, maalaismaiseen viattomuuteen ja avoimeen, naiiviin katseeseen, Alessiaan taas teki syvän vaikutuksen keski-ikäisen, harmaantuvan, nähtävästi varakkaan miehen valikoitu pukeutuminen, hillitty persoonallisuus ja näennäisesti sivistynyt puhetapa. Ei merkittäväikäero eikä miehen takin alta pullistuva revolveri häirinnyt häntä. Maailmansodan jälkeisessä Italiassa monet kantoivat käsiasetta, niin sanotusti itsepuolustuksena.
Direttore Lucca sai tiedon orastavasta suhteesta muutaman päivän sisällä ja riiteli äänekkäästi tyttärensä kanssa, jota hän varoitti, mitkä seuraukset voi olla mafiapomon naisystävänä olemisesta. Rakastunut Alessia ei nähnyt, ei kuullut eikä antanut periksi. Päivien turhaan miettimisen jälkeen vihainen isä on näennäisesti hyväksynyt tilanteen ja käytännön miehenä hän teki niin, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kukaan ulkopuolinen ei asiasta saanut tietää. Kolikon kolmas puoli huomioon ottaen kouluttamaton, sen sijan reilusti ylipainoinen tyttö ei kotipaikkakunnaltaan olisi löytänyt itselleen edes rakastajaa, aviomiehestä puhumattakaan. Nuorista naisista oli ylitarjontaa, julma sota vei mukanaan monta naimaikäistä miestä.
Alessia asui edelleen isänsä pienessä laitakaupungin talossa, mutta viikonloppuisin hän liiteli pois ylellisen, tummennetuin lasein varustetun limusiinin kyydissä. Maanantaiaamuna hän palasi onnellisena ja nähtävästi tyytyväisenä, monesti uuteen mekkoon pukeutuneena. Lucca taas oli suruissaan; katolilaisena hän kaipasi perhettä ja lapsenlapsia, hän odotti uutta elämää taloon, joka tuntui erityisen tyhjältä vaimonsa kuoleman jälkeen.Lucia parka lähti pois sodan viimeisenä päivänä, kun ystävällismielinen, mutta kilometrikaupalla harhautunut amerikkalainen pommi putosi pikkukaupungin torille. Surun harmaannuttama mies ei mennyt uudestaan naimisiin, sunnuntaisin hän vei kukkia haudalle.
Syyskuun alussa hänen työpöydällään soi puhelin. Rähisevä, epämiellyttävän sävyinen sisilialaisääni ilmoitti, että Don Giuseppe Bartolli haluaa keskustella hänen kanssaan. Tärkeistä asioista. Seuraavana keskiviikkona, tarkalleen kello kymmenen kaksikymmentä yksi häntä odotetaan pomon Napolin toimistossa.
Lucca mietti kuumeisesti; mitä pahamaineinen, mahtava gangsteri haluaa hänestä? Tiedossa oli, että isänä hän vastusti suhdetta, joten voi olla, että hän jälkiä jättämättä päättää päivänsä aurinkoisen Napolinlahden pohjalla, sementtikengissä… Mitä silloin tapahtuu Alessialle, kuka vie kukkia Lucia- paran haudalle? Entä – jos kaikesta huolimatta Padrino aikoo naimisiin? Tai hän on saanut tarpeekseen hankalasta isästä ja kömpelöstä tyttärestä? Kutsun hylkääminen ei voi...
