: Horace Walpole
: Otranton linna
: Faros
: 9789525710960
: 1
: CHF 11.50
:
: Erzählende Literatur
: Finnish
: 188
: Wasserzeichen
: PC/MAC/eReader/Tablet
: ePUB
Otranton linna on goottilaisen romaanin varhaisin kukinto ja modernin kauhukirjallisuuden lähtökohta. Sen tekijä oli taidehistorioitsija, poliitikko ja kirjailija Horace Walpole (1717-1797), joka julkaisi teoksen lahjaksi ystävilleen jouluna 1764. Keskiajan Italiaan sijoittava tarina kertoo Otranton ruhtinaasta Manfredista, jonka pelko muinaisen kirouksen toteutumisesta suistaa hävityksen tielle. Otranton linna luo kauhuromaanin ainekset. Se tihkuu aavemaisia näkyjä, pimeitä salakäytäviä, ennustuksia, ilmestyksiä ja yllätyksellistä väkivaltaa. Horace Walpolen Otranton linna ilmestyi alkukielellä 250 vuotta sitten. Nyt goottilaisen kauhun klassikko julkaistaan ensi kertaa suomeksi.

Horace Walpole (1717-1797) oli englantilainen taidehistorioitsija, poliitikko ja kirjailija. Otranton linna on hänen tunnetuin teoksensa.

I


Otranton ruhtinas Manfredilla oli poika ja tytär. Viimemainittu oli mitä kaunein kahdeksantoistavuotias neito nimeltään Matilda. Poika Konrad oli kolme vuotta nuorempi: arkisen näköinen, sairaalloinen ja luonteensa lupauksilta vähäinen. Silti hän oli isänsä suosikki, isän joka ei milloinkaan osoittanut mitään kiintymyksen merkkejä Matildaa kohtaan. Manfred oli tehnyt sopimuksen avioliitosta poikansa ja Vicenzan markiisin tyttären Isabellan välillä. Tämän huoltajat olivat luovuttaneet prinsessan Manfredin huomaan, jotta häitä voitaisiin juhlia niin pian kuin Konradin epävakaa vointi vain sen sallisi. Perhe ja naapurit panivat merkille, miten kärsimättömästi Manfred odotti seremoniaa. Perheenjäsenet, peläten ruhtinaan ankaraa mielenlaatua, eivät rohjenneet ilmaista aavistuksiaan tämän hätiköinnin seurauksista. Manfredin vaimo Hippolita, ystävällinen rouva, uskaltautui joskus mainitsemaan vaaroista, joita liittyi heidän ainoan poikansa varhaiseen naittamiseen ja suureen heiveröisyyteen. Mutta vastaukseksi Hippolita sai vain huomautuksia omasta hedelmättömyydestään, joka oli tuottanut Manfredille ainoastaan yhden perillisen. Manfredin tilalliset ja alaiset olivat puheissaan vähemmän arkoja. Heidän mielestään kiireiset hääjärjestelyt liittyivät Manfredin pelkoon siitä, että ikivanha ennustus täyttyisi. Sen mukaanOtranton linna ja herruus siirtyvät pois nykyiseltä perheeltä heti kun todellinen omistaja kasvaa liian suureksi asumaan linnassa. Ennustuksesta oli vaikea saada selkoa; vielä hankalampi oli ymmärtää, mitä tekemistä sillä oli kyseisen avioliiton kanssa. Mutta nämä mysteerit – tai ristiriitaisuudet – eivät saaneet talonväkeä luopumaan käsityksistään.

Vihkiäispäiväksi oli määrätty nuoren Konradin syntymäpäivä. Seurue oli kokoontuneena linnan kappeliin ja kaikki oli valmista pyhää toimitusta varten mutta Konradia ei kuulunut paikalle. Kärsimättömänä pienimmästäkin viivytyksestä Manfred, joka ei ollut huomannut poikansa vetäytyvän seurueesta, lähetti yhden palvelijoistaan kutsumaan nuorta prinssiä. Määräystä toteuttaessaan palvelija ei ollut ehtinyt edes ylittää linnanpihaa Konradin huoneistoon, kun hän jo juoksi takaisin hengästyneenä, suunniltaan, silmät selällään ja suu vaahdossa. Saamatta sanaa suustaan hän vain viittilöi pihan suuntaan. Seurueen valtasi pelko ja hämmennys. Epätietoisena ja huolissaan pojastaan ruhtinatar Hippolita pyörtyi. Manfred, joka oli pikemmin raivoissaan häiden viivästymisestä kuin levoton, tiukkasi palvelijalta mikä oli hätänä. Tämä ei vastannut, jatkoi vain osoitteluaan pihan suuntaan. Vasta kun kysymys oli toistettu moneen kertaan, hän huudahti:

”Kypärä! Kypärä!” Samaan aikaan osa seurueesta oli juossut pihalle, josta kuului nyt hämmentyneiden huutojen, kauhun ja epäuskon ääniä. Vihdoin Manfredkin alkoi huolestua, kun ei nähnyt poikaansa, ja lähti itse selvittämään tämän oudon hämmennyksen syytä. Matilda jäi huomaavaisesti auttamaan äitiään. Isabella jäi samasta syystä, myös välttyäkseen ilmaisemasta huolta sulhasesta, johon hän totta puhuen ei ollut kovin kiintynyt.

Ensiksi Manfred näki joukon palvelijoitaan yrittämässä nostaa jotakin, mikä hänestä näytti tummien sulkatöyhtöjen vuorelta. Hän tuijotti uskomatta silmiään.

”Mitä te teette?” hän karjui raivostuneena. ”Missä poikani on?” Äänten ryöppy vastasi:

”Voi hyvä herra, prinssi! Prinssi! Kypärä! Kypärä!” Hätääntyneiden äänten tyrmistyttämänä ja peläten tietämättä itsekään mitä hän eteni ripeästi. — Mutta mikä näky isän silmille! —1 Hän näki lapsensa murskaantuneena ja lähes hautautuneena suunnattoman kypärän alle, joka oli sata kertaa suurempi kuin mikään ihmiselle ikinä tehty ja jota varjostivat yhtä valtavat mustat höyhenet.

Näyn kauheus, kaikkien paikalla olijoiden tietämättömyys onnettomuuden kulusta ja etenkin ilmiön pelottava koko saivat ruhtinaan sanattomaksi. Hänen vaitonaisuutensa kesti kuitenkin pitempään kuin minkä edes murhe saisi aikaan. Hän kiinnitti katseensa johonkin, jonka toivoi turhaan olevan vain näky; hän oli vähemmän liikuttunut menetyksestään kuin syventynyt pohtimaan mahtavaa esinettä, joka oli sen aiheuttanut. Hän kosketteli ja tutki kuolettavaa kypärää. Edes nuoren prinssin verta valuvat, ruhjoutuneet jäänteet eivät saaneet Manfredia irrottamaan katsettaan edessä olevasta ennusmerkistä. Kaikkia, jotka tiesivät isän suuren kiintymyksen nuorta Konradia kohtaan, ruhtinaan tunteettomuus yllätti yhtä paljon kuin kypärän ihme hämmensi. He kantoivat muodottoman ruumiin aulaan, saamatta vähäisintäkään ohjeistusta Manfredilta. Yhtä piittaamaton hän oli naisia kohtaan, jotka pysyttelivät kappelissa. Päinvastoin, mainitsematta mitään onnettomasta ruhtinatarvaimostaan ja tyttärestään, Manfred lausahti vaitiolon jälkeen:

”Pitäkää huolta Lady Isabellasta.”

Talonväki ei huomannut tämän ohjeen kummallisuutta. Kiintymyksestä emäntäänsä Hippolitaa kohtaan he noudattivat kehotusta eritoten tämän tilannetta koskevana ja riensivät Hippolitan tueksi. Hänet ohjattiin huoneeseensa pikemmin kuolleen kaltaisena kuin elävänä. Hippolitaa eivät kiinnostaneet puheet oudoista tapahtumista, ainoastaan poikansa kuolema. Matilda, joka jumaloi äitiään, tukahdutti oman murheensa ja ihmetyksensä keskittyen vain kärsivän vanhempansa auttamiseen ja lohduttamiseen. Isabellaa Hippolita oli kohdellut kuin omaa tytärtä, ja tämä vastasi hellyyteen yhtä velvollisuudentuntoisesti ja kiintyneesti, uupumatta huolehtien ruhtinattaresta. Samalla hän yritti jakaa ja keventää surun taakkaa, jonka peittämiseksi hän näki Matildan ponnistelevan. Hän tunsi tätä kohtaan ystävyyden synnyttämää aitoa myötätuntoa. Kuitenkin hänen ajatuksiinsa hiipi huoli myös omasta tilanteestaan. Nuoren Konradin kuoleman johdosta hän ei tuntenut murhetta, vain osanottoa. Hän ei liioin pahoitellut peruuntunutta avioliittoa, joka ei ollut luvannut suurtakaan onnea sen enempää sulhasen kuin tämän kiivasluonteisen isän taholta. Vaikka Manfred oli käyttäytynyt häntä kohtaan hyvin ja hemmotellen, hän oli myös kylvänyt Isabellan mieleen pelon kohdeltuaan aiheettoman ankarasti hyväsydämisiä ruhtinatar Hippolitaa ja prinsessa Matildaa.

Naisten saattaessa surun murtamaa äitiä vuoteeseen Manfred jäi pihaan tuijottamaan pahaenteistä kypärää piittaamatta väkijoukosta, jota oli kertynyt hänen ympärilleen oudon tapauksen houkuttelemana. Ne harvat sanat, joita hän lausui, olivat tiedusteluja paikallaolijoille esineen alkuperästä. Kukaan ei osannut antaa vähäisintäkään vihjettä. Koska tuo asia kuitenkin näytti olevan Manfredin ainoa tiedonjanon kohde, tuli siitä sellainen myös muille katselijoille; näiden arvailut olivat yhtä järjenvastaisia ja epätodennäköisiä kuin itse tapahtumien käänne oli ennenkuulumaton. Kesken näiden päättömien arvailujen paikalle saapui huhun houkuttelemana nuori talonpoika viereisestä kylästä. Hän pani merkille, että ihmeellinen kypärä oli täsmälleen samanlainen kuin Pyhän Nikolauksen kirkossa olevalla mustalla marmoripatsaalla, joka esitti heidän entistä ruhtinastaan Alfonso Hyvää.

”Senkin roisto! Mitä oikein puhut!” huusi Manfred, joka havahtui transsistaan raivon puuskaan ja kävi kiinni nuoren miehen kaulukseen. ”Miten uskallat lausua sellaisen petoksen! Saat maksaa siitä hengelläsi!” Katselijat, jotka ymmärsivät ruhtinaan raivon syitä yhtä vähän kuin muutakaan näkemäänsä, eivät tienneet miten suhtautua uuteen tilanteeseen. Nuori talonpoika itse oli vielä yllättyneempi, käsittämättä miten oli loukannut ruhtinasta. Silti...