Salaperäinen
rekiseurue

Laskiaisnovelli

”Väitetään, ettei meidän ajassamme ole romanttisia hetkiä, eikä siinä ole muutenkaan seikkailua. Mitä hulluutta! Mitä mielikuvituksen köyhyyttä! Kuka uskaltaa väittää, että meidän ajastamme löytyisi vaeltavien ritarien sijaan vain vaeltavia kisällejä, ettäcourtoisie1 olisi unohdettu ja tarina romanttisesta rakkaudesta olisi vain satua? Katsokaa vaikka näitä aikamme parrattomia elegantteja ritareita, joiden elämän tarkoitus on vaeltaa, toisin sanoen siirtyä tanssiaisista tanssiaisiin, soiréesta soiréehen ja puolustaa – tarkoitan ihailla – viattomuutta kaikissa muodoissaan. Ja nämä kauniit naiset, joita lauluissa ylistetään, sen sijaan että he seuraisivat turnajaisia linnantornista katselevatkin paraatia parvekkeelta, ja sen sijaan, että he kruunaisivat voittajan laakeriseppelein, kunnioittavatkin häntätableau vivantein ja tarjoamalla kätensä kotiljongiin. Ja nämä trubaduurit, mitä siitä, jos he kumartavat lehtien toimittajille. Ja nämä kummitukset ja haamut raunioissaan ja maanalaisissa holveissaan... Mitäpä siitä, jos he majoittuvatkin törkyisten kirjailija-aivojen maanpäällisiin raunioihin! Pelkkä bagatelli! Mitä olemme menettäneet? Meillähän on monenmoisia ritareita, meillä on teatterikummituksia, samppanjaa ja kauniita tunteellisia naisia, kuten Mimosa ja Vahasydän. Ja jos haluamme välttämättä jotakin fantastista, jotakin uskaliasta, niin onhan meillä meidän Marie Cappellemme, meidän Gabriéle Mimansomme. – Ooh, – jos kohtalo haluaisi lähettää sellaisen ylevän olennon tielleni, tuntemattoman ihastuttavan kauneuden, arabialaisen polttavan katseen kavalan hunnun alla, – mikä kiusaus! Näkisinpä vain sen, joka yrittää estää minua –”

Tämän yksinpuhelun aikana nuori Achilles, yksi pääkaupungin muodikkaimmista nuorista herroista, tuli portista suurenmoiselle palatsille, eräälle ensimmäisistä nimetyistä kaduista Helsingissä. Hän tarvitsi hieman liikuntaa raskaan illallisensa jälkeen. Emme halua suoraan väittää, ettei samppanjalla olisi mitään tekemistä hänen ylevien ajatustensa kanssa, jotka salamannopeasti olivat pilvenhattaroiden korkeudella. Voisimme kunniattomasti taipua kuvailemaan tämän kirjallisen väittelyn saaneen alkunsa pöydän ääressä olevalta Gabriéle Mimansolta. Oli miten oli, nuori Achilles oli optimistisissa tunnelmissa, mikä oli usein tavanomaista hyvän päivällisen jälkeen, varsinkin kun niiden miellyttävinä lisukkeina olivat korkkipäiset, hopeakaulaiset vallankumoukselliset, ja korkin alla pulppuava kirjo ranskankielisiä kevytmielisyyksiä. Hän tarkasteli vilisevää ihmisjoukkoa sekä romanttisesti että modernin maailmankuvan mukaan koko herrasmiehen välipitämättömyydellä hämäräisenä laskiaisena. Hän kiirehti katujen ja torin ohi, kunnes yhtäkkiä hänen katseensa vangitsi pitkä jono vossikoita, joilla herrat ja naiset parhaimmat päällään kiirehtivät pitkin Unioninkatua. Silmänräpäyksessä oli lornjetti esillä, ja hän katsoi väkijoukkoon. Harjaantuneen silmän oli helppo huomata, että seurue oli muodikasta. Vähemmän hienoja pukuja kuinbonne façon, joka on aina ominaista sivistyneille ja hyvän maun ihmisille. ”Mutta vossikoilla? – hmm – Achilles mietti tarkastelleessaan matkustavia – miksi ei, – vaikka pienempää kohteliaisuutta kavaljeereilta tuskin voi odottaa. – Herra Jumala! En tunne näitä naisia, – minä, joka kuitenkin voin sanoa tietäväni jokaisen naisen koko kaupungissa. Epäilemättä matkailijoita, – maannaisia, jotka käyttävät tätä tilaisuutta hyväkseen ollessaan pääkaupungissa. Todella! Katsokaa noita hymyileviä silmiä, joilla he katsovat kaikkia ohimennen.Pauvres enfans! Ujosti piiloutuneina huntuihinsa, kätkössä maailmalta katsellen ihailevasti ympärilleen. Hah, mitkä kauniit kasvot! Mitkä kauniit, tummat, salamoivat silmät oli tällä muukalaisella, joka lipui ohitse. Taivas, onko mahdollista, että hän antoi minulle lentosuukon? Minun täytyy saada tietää, kuka hän on. Minun täytyy tutustua näihin mielenkiintoisiin muukalaisiin. Vossikka!

Innostuneena Achilles unohti, että kaikki kaupungin sadat vossikat olivat silmänräpäyksessä varattuja. Näitä yliopiston ja senaatin nurkkakoristeita ei näkynyt missään, vaikka yleensä kuului kaikkialta ”Herra, saako olla hevonen?” ”Saako olla kunnon ravihevonen?” ”Miten olisi hevonen, herra?” Kirotessaan epäonnista kohtaloaan kiiruhti sankarimme, ei yhtään vähemmän kuin troijalainen kaimansa, kaikilla voimillaan muukalaisten perään. – Mikä harmi! Mutta vihdoin Silfverbergin kulmalla: ”Vossikka! Vossikka!” epätoivoinen vaeltaja huusi, ja – mikä onni! Lopultakin löytyi yksilö, joka oli vapaa. Mutta taivaan vallat, mikä luuska! ”Aja, mies, aja hopeat helisten! Oikealle ja vasemmalle!” Achilles jyrisi. Kaiken lisäksi edessä oli puolitusinaa pikkulapsia hoitajansa kanssa. Oli vaikea kuvitella, mitä tästä kaunottaren metsästyksestäpar force ajateltaisiin. Hän ponnisti voimansa äärimmilleen toteuttaakseen toiveensa. Mentiin ylös ja alas pakanallisella vauhdilla. Ajettiin nurin kunniallinen nainen ja tönäistiin toista rekeä. Huumaantuneena hymyilevistä neitsyistä sankarimme vähät välitti tästä. Lopulta näkyvissä oli rivi vaunuja, mutta – mikä uusi harmi! – Achilleelle tuttu seurue oli miehittänyt ne. Pettymyksestä huolimatta päätti sankarimme kantaa kohtalonsa kuin mies ja paljastaa tälle seurapiirille mielenkiintoisen lisän persoonastaan. Kulman takana pasaasilla – luulen, että se oli Uschakoffin talon luona – oli tusina kasakkarekiä ja korskuvia vossikkahevosia. Kiitävässä laukassa sekoittuivat tuntemattomat kaunottaret näiden toisten matkustajien joukkoon. – Molemmat seurueet laukkasivat nyt rauhallisina, kauniit tuntemattomat etunenässä. Kaikki olettivat kuuluvansa samaan joukkoon, minkä vuoksi he seurasivat toisiaan. – Lopulta Achilles huomasi vahingon ja poistui tutun seurueen luota. Muukalaisjoukko jatkoi eteenpäin kohti venäläistä kirkkoa ja Kliinistä instituuttia. ”Aja, sakram –” sankarimme huusi, ja luuska onnistui äärimmäisin ponnistuksin saavuttamaan viimeksi mainitun instituutin, jolloin yhtäkkiä parhaimmassa vauhdissa oleva vaunu kaatui ravurin virheen takia. Sankarimme saattaisi vielä ehtiä muukalaisten perään Kaisaniemeen. Sankarimme nousi kuperkeikastaan ja alkoi kiusata ajuria huonolla ruotsilla: ”Herra, minun hevoseni! Saako olla hevonen herra?” ”Tyhmyri”, Achilles huusi, ”luuletko, etten näe, että tällä kaakilla, tai mikä se lieneekään, on vain kaukainen yhteys kunnon hevoseen. Siirry syrjään, mies, onko minulla nyt aikaa puuttua sinuun ja surkeaan elämääsi? Tässä, ota hopearupla, ota kaksi – kolme – viisi – jotta säästyn enää näkemästä sietämätöntä fysionomiaasi. Älä enää keskeytä minua, minulla on tärkeitä asioita.” – Ja epäonnekas sankarimme kiiruhti kiroillen Kaisaniemeen, jätti vossikan, kyynelehtien kitisten ”herra saako olla hevonen!”

Saapuessaan Kaisaniemeen Achilleemme rohkaistui, puhui sananhelinää Medicinae Studiosi -herroille, jotka hiljakkoin olivat nousseet päivällispöydästä. He valtasivat huoneen, joka oli varattu tuntemattomalle joukolle. Jotain outoa oli punssiboolissa ja siinä runsaassa tupakansavussa, joka leijui naisten läheisyydessä. Hän pani merkille, että naiset olivat kaikista innokkaimpia koko seurueesta. Kuitenkin kaikella miehisellä kyvykkyydellä hän teki naisille mitä täydellisimmän keikarimaisen kohteliaisuuden, pyysi anteeksi perusteetonta sisääntuloaan ja sanoi syyksi nokkeluutensa, jota hän itse arvosti, sillä hän luuli tunnistavansa jotkut naisista kuten muualta tulleetkin, sillä hänellä oli paljon yhteyksiä. Tämän takia hän koki tarpeen tarjota palveluksiaan vieraalla paikkakunnalla ja niin edelleen....