Ensimmäinen osa
1813–1842

Synnyin 22. toukokuuta 1813 Leipzigissa, Brühlissä, “Punaisen ja Valkoisen Leijonan” yläkerrassa, kolmannessa kerroksessa. Kahden päivän kuluttua minut kastettiin Tuomaskirkossa Wilhelm Richardiksi. Isäni Friedrich Wagner, joka syntymäni aikoihin oli poliisilaitoksen notaari ja odotti nimitystä poliisimestarin virkaan, kuoli saman vuoden lokakuussa tuolloin epidemiaksi puhjenneeseen aivokuumeeseen sekä sotatilan ja Leipzigin taistelun poliisitoimelle aiheuttamiin tavattomiin rasituksiin. Hänen isänsä elämästä sain myöhemmin tietää, että tämä oli elänyt vaatimattomissa, porvarillisissa oloissa Ranstadtissa tullivirkailijana. Muista säätynsä edustajista hän oli poikennut vain siinä, että hän koulutti molemmat poikansa. Toinen, isäni Friedrich, opiskeli lakia ja toinen, nuorempi Adolf, teologiaa. Sedälläni oli myöhemmin huomattava vaikutus kehitykseeni. Tulemme vielä tapaamaan hänet eräässä nuoruusvaiheeni ratkaisevassa käännekohdassa.

Varhain menettämästäni isästä sain kuulla myöhemmin, että hän oli hyvin kiinnostunut runoudesta ja yleensä kirjallisuudesta ja osallistui sivistyneistön tuohon aikaan suosimiin teatteriharrastuksiin suorastaan kiihkeän innokkaasti. Äiti kertoi minulle muun muassa, että he yhdessä matkustivat LauchstädtiinMessinan morsiamen ensiesitykseen. Siellä isä näytti hänelle Schillerin ja Goethen, jotka olivat kävelyllä, ja korjasi innokkaasti hänen puutteellisia tietojaan näistä suurmiehistä. Isä itse seurusteli mielellään teatterin taiteilijattarien kanssa. Äitini valitteli leikillään, että hänen täytyi usein hyvin kauan odottaa isää päivälliselle, kun tämä oli hurmaantunut johonkin silloiseen näyttelijätärkuuluisuuteen ja viipyi vierailuilla. Äitini moitteisiin isä vastasi syyttämällä virkaasioita ja näyttämällä todisteeksi muka musteen tahrimia sormiaan, jotka lähemmin tarkasteltuina kuitenkin osoittautuivat täysin puhtaiksi.

Isäni rakkaudesta teatteriin kertoo sekin, että hän valitsi uskotuksi perheystäväksi näyttelijä Ludwig Geyerin. Hän oli varmaankin tehnyt valintansa ennen kaikkea teatterirakkautensa perusteella, mutta perhe sai tästä ystävästä myös jalon hyväntekijän. Vaatimaton taiteilija oli syvästi järkyttynyt ystävänsä varhaisesta poismenosta ja suuren perheen kohtalosta, joten hän omisti tunnollisesti koko loppuelämänsä perheen ylläpidolle ja kasvatukselle. Jo niihin aikoihin, kun notaari vietti iltojaan teatterissa, oli kelpo näyttelijä hänen paikallaan perheen keskuudessa ja joutui nähtävästi usein rauhoittelemaan äitiä, joka syystä tai syyttä moitti puolisoaan kevytmielisyydestä.

Tämä koditon, ankaran elämän sinne tänne heittelemä taiteilija kaipasi syvästi kotia ja rauhallista perhe-elämää ja todisti sen sillä, että nai lesken vuoden kuluttua ystävänsä kuolemasta ja oli siitä lähtien orvoksi jääneiden seitsemän lapsen uhrautuvainen isä. Vaikeassa tehtävässä häntä auttoi taloudellisen tilanteen odottamaton kohentuminen. Niin sanottujen luonneosien tulkitsijana hän sai vastaperustetussa Dresdenin hoviteatterissa hyvin palkatun ja arvostetun, vakituisen sopimuksen. Asema Dresdenissä antoi hänelle edelleen tilaisuuden kehittää taidemaalarin taitojaan, joilla hän oli jo aikaisemmin elättänyt itseään, kun äärimmäinen köyhyys oli pakottanut jättämään opiskelut yliopistossa. Kuitenkin hän valitti, enemmän kuin arvostelijansa, jääneensä paitsi säännöllistä ja oikeaoppista koulutusta. Siitä huolimatta hänen poikkeuksellinen lahjakkuutensa varsinkin näköisten muotokuvien tekijänä toi niin huomattavia tilauksia, että hänen voimansa uupuivat valitettavan varhain. Olihan hän kaksinkertaisesti rasitettu maalarina ja näyttelijänä. Kun hänet kerran oli kutsuttu vierailemaan Münchenin hoviteatteriin, hän sai Saksin hovin edullisten suositusten ansiosta Baijerista niin huomattavat tilaukset kuninkaallisen perheen muotokuvien tekemiseksi, että katsoi parhaaksi kokonaan keskeyttää vierailunäytännöt. Lisäksi hän oli myös kirjallisesti lahjakas. Lukuisien, usein taidokkaaseen runomuotoon puettujen tilapäisnäytelmien ohella hän kirjoitti huvinäytelmiä, joista aleksandriineilla kirjoitettuaBeetlehemin lastenmurhaa esitettiin usein. Se julkaistiinkin, ja Goethe kiitteli sitä hyväntahtoisesti.

Tämä erinomainen mies, jonka johdolla perheeni – minun ollessani toisella ikävuodellani – muutti Dresdeniin ja jolle äitini synnytti vielä tyttären (Cäcilien), otti nyt huolehtivaisesti ja rakastavasti myös minun kasvatukseni harteilleen. Hän halusikin adoptoida minut kokonaan omaksi pojakseen. Kun aloitin koulunkäyntini, hän antoi minulle nimensä, joten dresdeniläiset nuoruudenaikaiset toverini tunsivat minut neljänteentoista ikävuoteeni saakka Richard Geyerin nimellä. Vasta kun perheeni, useita vuosia kasvatusisän kuoleman jälkeen, palasi taas Leipzigiin, otin alkuperäisen sukuni parissa takaisin Wagner-nimen.

Varhaisimmat muistoni liittyvät kasvatusisään ja hänen kauttaan teatteriin. Muistan hyvin, että isäni olisi toivonut voivansa kehittää maalarintaipumuksiani, ja hänen työhuoneensa maalaustelineineen ja tauluineen kiinnostikin minua. Muistan yrittäneeni lapsen innolla Saksin kuninkaan Fredrik Augustin muotokuvan kopioimista. Intoni loppui kuitenkin heti, kun tästä lapsellisesta töhertämisestä piti siirtyä vakavampiin piirustusopintoihin, ehkä jo siksi, että säikähdin opettajani (erään ikävän serkun) pikkutarkkoja maneereja.

Sairastuin varhain erääseen lastentautiin, ja olin niin huonossa kunnossa, että äitini kertoi myöhemmin melkein toivoneensa kuolemaani, koska piti sairauttani parantumattomana. Toipumiseni oli ollut vanhemmilleni yllätys. Myös tässä yhteydessä kerrottiin hyvän kasvatusisäni jalomielisestä osuudesta. Perhehuolistaan huolimatta hän jaksoi olla kärsivällinen eikä koskaan luopunut toivosta, että selviäisin sairaudestani.

Kun tutustuin teatteriin, se vaikutti valtavalla voimalla mielikuvitukseeni. Olin lapsikatsoja salaisessa teatteriaitiossa, jonne päästiin näyttämön läpi. Kävin puvustamossa, jossa näin mielikuvituksellisia pukuja ja kaikenlaisia näyttämövarusteita. Pääsin myös itse näyttelemään. NähtyäniOrpotytön ja murhaajan,Kaksi kaleeriorjaa ja muita kauhunäytelmiä, joissa isäni esiintyi roiston osissa, olin pelon vallassa, mutta itse näyttelin muutamia kertoja huvinäytelmissä. Eräässä tilapäisnäytelmässä, joka esitettiin Saksin kuninkaan vankeudesta paluun kunniaksi – se oliElben rannan viinitarhat, kapellimestari C. M. von Weberin musiikkiin – muistan esiintyneeni kuvaelmassa enkelinä, trikoisiin puettuna, siivet selässä, vaivoin opetellussa, sirossa asennossa. Muistan tästä tilaisuudesta myös suuren sokeririnkilän, joka oli – niin minulle vakuutettiin – kuninkaan erikoislahja minulle. Edelleen muistan esittäneeni Kotzebuen näytelmässäIhmisvihaa ja katumusta lapsiosaa, johon kuului jopa muutamia vuorosanoja, mitä käytin sitten koulussa tekosyynä, kun en ollut tehnyt kotitehtäviäni. Ilmoitin, että olin joutunut opettelemaan ulkoa suuren roolin näytelmäänIhmisiä epäjärjestyksessä.

Isäni otti kasvatukseni vakavasti ja vei minut kuusi vuotta täytettyäni maalle, Possendorfiin, Dresdenin lähelle, erään kirkkoherran hoiviin. Siellä minun tuli toisten, hyvistä perheistä lähetettyjen poikien kanssa saada kunnollinen, raitis ja terve kasvatus. Tältä lyhyeltä ajalta ovat peräisin ensimmäiset maailmankuvaan ja -käsityksiin liittyvät muistoni. Iltaisin kirkkoherra kertoi meille Robinsonista täydentäen...