1 Kerrotaan, rakas ystäväni Filon, että Abderan1 kaupungin asukkaihin iski jokin kulkutauti kuningas Lysimakhoksen2 hallituskaudella. Sen oireet olivat tällaiset: ensiksi jokainen sairastui kovaan ja itsepäiseen kuumeeseen, joka sitten seitsemännen päivän paikkeilla lakkasi toisilla runsaaseen verenvuotoon nenästä, toisilla hikoamiseen, joka sekin oli kovaa. Mutta tauti jätti heidän mielensä naurettavaan tilaan, sillä kaikki hullaantuivat tragediaan ja lausuivat jambisäkeitä suureen ääneen. Enimmäkseen he lauloivat EuripideenAndromedan yksinlauluja ja esittivät vuorotellen etenkin Perseuksen puheen osia.3 Koko kaupunki oli täynnä näitä kalpeita ja laihoja seitsemännen päivän traagikkoja, jotka karjuivat: ”Eros, sinä ihmisten ja jumalten tyranni!” ja muuta sellaista pitkän aikaa, kunnes talvi ja ankara pakkanen lopettivat heidän lörpötyksensä. Syynä tähän kaikkeen näyttää minusta olleen näyttelijä Arkhelaos.4 Hän oli silloin hyvin suosittu.

Keskikesän paahtavassa helteessä hän oli esittänyt heilleAndromedan niin, että useimmat heistä veivät kuumeen mukanaan teatterista. Myöhemmin, toivuttuaan vuoteesta, he luiskahtivat tragediaan ja muistelivat mieluustiAndromedaa, ja Perseuskin liihotteli yhä Medusan pään kera heidän mielikuvissaan.

2 Vertausta käyttääkseni tuo Abderan vitsaus on vallannut suurimman osan kirjallista maailmaa. Tosin ihmiset eivät näyttele nyt tragediaa – ja he olisivatkin vähemmän järjiltään, jos heitä riivaisivat toisten sinänsä hyvät säkeet. Ei, vaan siitä alkaen kun nykyinen tilanne syntyi – tämä sota barbaareja vastaan, tuhoisa tappio Armeniassa ja sitten yhtenään voittoja – ei ole ainoatakaan, joka ei kirjoittaisi historiaa. Ja enemmänkin: he kaikki ovat meillä Thukydideitä, Herodotoksia ja Ksenofoneja5 niin, että tosiaankin näyttää todelta Herakleitoksen6 lause: ”Sota on kaikkien asioiden isä”, koska se yhdellä iskulla on luonut niin paljon historioitsijoitakin.

3 Kun minä nyt, ystäväni, näin ja kuulin kaiken tämän, muistui mieleeni tuo kuuluisa Sinopen mies, Diogenes.7 Kun näet Filippoksen kerrottiin lähestyvän sotajoukkoineen, kaikki korinttilaiset touhusivat ja tekivät työtä valmistaen aseita, raahaten kiviä, vahvistaen muurien perustuksia, pönkittäen rintavarustuksia ja kuka mitäkin hyödyllistä askaretta toimittaen. Diogenes näki sen, ja kun hänellä ei ollut mitään tehtävää – kukaan ei tarvinnut häntä mihinkään – hän vyötti viittansa ja vyörytti ylen ahkerasti hänkin ylös ja alas pitkin Kanukkakukkulaa sitä ruukkua, jossa siihen aikaan majaili. Kun joku hänen ystävistään kysyi: ”Miksi teet tuota, Diogenes?”, hän vastasi: ”Minä vieritän ruukkua, ettei minua pidettäisi ainoana laiskana näiden kaikkien työtä tekevien joukossa.”

4 Niin minäkin nyt, Filon, etten yksin olisi äänetön tämän ajan moniäänisessä kuorossa eikä minua sysättäisi syrjään kuin komedian avustajaa vaiti töllistelemään, olen arvellut olevan paikallaan vieritellä ruukkuani parhaan taitoni mukaan. En suinkaan kirjoittaakseni historiaa tai edes tapahtumien kronikkaa – en toki ole niin uhkarohkea, joten älä pelkää puolestani. Minä kyllä tiedän, miten vaarallista on vierittää kivikossa ruukkua ja etenkin vielä niin kehnosti savenvalussa onnistunutta kuin omani. Heti, kun se osuu pieneenkin kiveen, on jäljellä vain sirpaleiden poimintaa.

Kerron siis sinulle, mitä olen päättänyt tehdä ja miten osallistun sotaan turvallisesti, aseiden ulottumattomissa. ”Sauhusta, tyrskystä sen”8 ja monista huolista, jotka ahdistavat historiankirjoittajaa, pysyttelen kaukana ja teenkin siinä viisaasti. Tarjoan vain hieman opastusta ja nämä harvat neuvoni historioitsijoille osallistuakseni siten heidän rakennuksensa pystyttämiseen – en ehkä kaivertamalla julkisivuun piirtokirjoitusta mutta ainakin työntämällä sormenpääni laastiin.

5 Tosin useimmat heistä eivät usko tarvitsevansa ohjausta työhönsä enempää kuin neuvoja kävelemiseen, näkemiseen tai syömiseen. He pitävät historian kirjoittamista ihan helppona ja yksinkertaisena kenelle tahansa, joka vain kykenee pukemaan sanoiksi, mitä päähän pälkähtää. Sinä taas tiedät, ystäväni, yhtä hyvin kuin minäkin, ettei historiankirjoittaminen kuulu helposti käsiteltäviin ja huitaisten kokoonpantaviin asioihin, vaan vaatii, niin kuin mikä tahansa kirjallisuuden ala, paljon pohtimista, mikäli mielii saada aikaan, kuten Thukydides sanoo, ”alati pysyvän saavutuksen”. Tiedän kyllä, etten saa montakaan käännytetyksi, vieläpä vaikutan monista närkästyttävältä, erittäinkin niistä, jotka ovat jo saaneet valmiiksi ja julkaisseet historiansa. Ja jos kuulijat lisäksi ovat osoittaneet suosiotaan, olisi hulluutta odottaa, että tekijät muuttaisivat tai kirjoittaisivat uudelleen mitään teoksistaan, jotka jo kerran on vahvistettu oikeiksi ja tavallaan talletettu kuninkaan palatsiin. Silti on syytä osoittaa neuvoni myös heille. Jos nimittäin joskus syttyy uusi sota joko kelttien ja getalaisten tai intialaisten ja baktrilaisten välillä – ei näet kukaan rohjenne enää meidän kimppuumme, kun olemme lyöneet jo kaikki – he voivat laatia teoksensa paremmin käyttäen hyväkseen tätä ohjenuoraa, jos pitävät sitä oikeana.9 Muussa tapauksessa he saavat käyttää silloin mittaamiseensa samaa kyynärää kuin nytkin. Lääkäri ei pahastu paljoakaan, vaikka kaikki abderalaiset yhä esittävätAndromedaansa ja ovat onnellisia.

6 Opastus vaikuttaa kahdella tavalla: se opettaa suosimaan yhtä ja karttamaan toista. Niinpä meidänkin on ensin sanottava, mitä historiankirjoittajan on vältettävä ja mistä hänen on varjeltava esityksensä täysin puhtaana. Sitten on neuvottava, mitä keinoja käyttäen hän pysyy oikealla, suoraan päämäärään johtavalla tiellä – tarkoitan, miten on aloitettava, miten aineisto järjestettävä ja eri osien suhteet punnittava, mikä on sivuutettava, mitä käsiteltävä laajasti, mitä taas vain ohimennen ja kuinka tapahtumat puetaan sanoiksi sekä sovitetaan yhteen kokonaisuudeksi.

Nämä ja muut samantapaiset seikat tulevat kuitenkin esille myöhemmin. Nyt meidän on puhuttava niistä vioista, jotka liittyvät kehnojen historiankirjoittajien työhön. Kävisi pitkäksi luetella kaikelle kirjallisuudelle yhteisiä tyylin, rakenteen ja ajatustyön virheitä sekä muuta huonoa ammattitaitoa, eikä se ole tarpeenkaan tässä yhteydessä.

7 Mutta varsinaisen historiankirjoituksen kömmähdykset tulet varmaan huomaamaan samoiksi kuin minäkin kuunnellessani yhä uudestaan teosten lukemista, etenkin jos avaat korvasi niille kaikille.10 Sen vuoksi on aivan paikallaan esimerkin vuoksi käsitellä jo tähän väärään tapaan kirjoitettuja historioita.

Tarkastelen aluksi yhtä heidän tekemäänsä hyvin suurta virhettä: useimmat lyövät laimin tapahtumien kertomisen ja takertuvat ylistelemään hallitsijoita ja sotapäälliköitä korottaen omansa korkeuksiin ja halventaen vihollisiaan suhteettomasti. He eivät huomaa, että historian ja ylistyksen välinen rajalinja on mahtava muuri eikä vain kapea kannas, muusikkojen sanonnan mukaan ne ovat kahden oktaavin päässä toisistaan. Ylistelijän ainoana päämääränä on kiitellä ja olla kaikin tavoin mieliksi ylistyksensä kohteelle, ja jos hän vain saavuttaa tarkoituksensa valehtelemalla, vähänpä tämä häntä huolestuttaa! Mutta historia ei suvaitse valhetta, ei...